Netti on ollut täynnä toinen toistaan hirvittävämpiä tarinoita siitä, mitä Epsteinin asiakirjoista tällä kertaa paljastui: lasten sukuelinten mittaamista, raiskauksia, murhia, pahoinpitelyjä… Tapoja, joilla nainen ja tyttö on ollut pelkkä loppuunkulutettava ja tuhottava tavara. Some tuntuu tällä hetkellä oksettavalta villiltä länneltä mitä kuvottavinta väkivaltaa, jonka tarinoiden pyörteissä keskiverto käyttäjä tuntee olonsa sekopäisen järkyttyneeksi ja vainoharhaiseksi. Mikä on totta, mikä ei? Jos niin hirvittäviä asioita kuin luemme ja näemme on todella ja oikeasti tapahtunut, miksei tämä ole ykkösuutinen aivan kaikkialla? Jos ei ole, miksi tällaisilla hirveyksillä mässäillään kuin ne olisivat viihdettä?
Epsteinin asiakirjojen julkaisu täysin mahdottomana massana ja niistä kädenlämpöinen uutisointi uhrien oikeudet ohittaen tuntuu kaasuvalotukselta: se ajaa epäilemään mielenterveyttään. Tietysti tässä ei sinänsä ole mitään uutta väkivaltaa kokeneille tai naisille ja naisiksi kasvatetuille ylipäätään. Meitä pyritään usein kaasuvalottamaan juuri väkivaltaan liittyen. Sitä tekevät sekä yksilöt että kulttuuri, jossa kasvamme.
Mutta mittakaava. Että tämäkään – tämäkään! – ei riitä repimään alas sitä hyvä veli -verkostoa, joka suojelee raiskaajia, kunhan heillä on riittävästi rahaa ja vaikutusvaltaa. Kyse ei ole pelkästään Yhdysvaltain eliitistä vaan kansainvälisestä.
Missä ovat seuraukset? Missä on uutisointi, joka purkaa kahden vuosikymmenen raiskausrikollisuuden mahdollistaneen kulttuurin ja laittaa tekijät vastuuseen? Mitä mahdollisuuksia on yhdelläkään meistä luottaa enää järjestelmän suojeluun, kun seurauksia ei tule edes tällaisesta?
Kaikki tämä kasaantuu Trumpin uudelleenvalinnasta syntyneen naisten pelon päälle. Your body, my choice -hokema trendasi silloin somessa ja kaikki mitä Yhdysvalloissa on sen jälkeen tapahtunut esimerkiksi aborttioikeuden kiristämiseen liittyen vahvistaa ilmeisen someprovokaation takana olevan vankan todellisuuspohjan. Kirjoitin tuolloin, että Trumpin poliittinen menestys on monella tapaa raiskauskulttuurin voitto.
Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki juuri raiskauskulttuurista.
Väkivaltaa väkivallan perään
Vaikka olemme tienneet Epsteinin ihmiskaupan hirveyksistä jo vuosia, viime viikon perjantaina Yhdysvaltojen oikeusministeriö julkaisi tähän mennessä suurimman Epstein-materiaalimassan. Se sisälsi yli kolme miljoonaa asiakirjaa ja tuhansittain videoita ja valokuvia. Sekä yli sadan uhrin nimiä ja henkilötietoja, mukaan lukien 31 alaikäisen uhrin. Materiaalin joukossa oli myös lähes 40 alastonkuvaa, joista pystyy tunnistamaan naisten ja teinityttöjen kasvoja.
Yksi itseäni eniten järkyttäneistä asioista tässä viimeisessä tiedostojen julkaistamisessa onkin ollut se, miten jälleen uhrien oikeudet, heidän hyvinvointinsa ja toipumisensa näytti olevan sivuseikka. Miten on jum&%#€ta mahdollista, että valtiollinen toimija julkaisee uhrien tunnistettavia nimiä, yhteistietoja ja alastonvalokuvia verkkoon? Tällaisissa asioissa ei saa tapahtua virheitä.
Naiset ja tytöt, jotka olivat kärsineet jo sanoinkuvaamatonta tuskaa aiheuttaneesta väkivallasta, joutuivat uuden, julkisen luonteensa vuoksi erittäin traumatisoivan väkivallanteon ja rikoksen kohteeksi kun heidän alastonkuviaan julkaistiin. Sillä kyllä, ilman suostumusta julkaistun tunnistettavan alastonkuvan julkaiseminen on väkivaltaa, vaikka tekijä olisi oikeusministeriö.
Tiedostojen julkistamisen prosessin julistettiin ottavan uhrien oikeudet vakavasti, mutta ne ovat mitä ilmeisemmin olleet niin vähäisen prioriteetin asia, että prosessissa tehtiin puolivahingossa *lisää väkivaltaa* erittäin haavoitetuille naisille ja tytöille.
Nyt jo poistetuttujen kuvien ja tietojen julkaisu myllersi uhrien elämät “ylösalaisin”. Uhrit kuvailivat sitä “törkeäksi”, “hengenvaaralliseksi” ja “uudelleentraumatisoivaksi”. Yksi uhri oli saanut tietojensa levittämisen jälkeen tappouhkauksen.
Väkivaltaa väkivallan perään. Raiskauskulttuurissa uhrit saavat keskittyä toipumiseen vasta vuosia tai vuosikymmeniä väkivallantekojen jälkeen.
Järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen
Se mikä on täysin varmaa Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa rikoksissa ilman syvempääkään perehtymistä epäiltyjen seksuaalisuutta loukkaavien väkivallan tekojen yksityiskohtiin on, että järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen. Heidän tietojensa ja alastonkuviensa jakaminen on niistä viimeisin.
Järjestelmä petti uhrit, mutta silloinkin kun se edes hieman toimi, ihmiset pettivät heidät. Epstein tuomittiin jo vuonna 2008 alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta, mutta se ei lopettanut hänen, tuomion jälkeen rekisteröidyn seksuaaliirikollisen, saamaansa tukea ja sitä kautta painajaismaista toimintaansa.
Juuri tämä on raiskauskulttuurin ytimessä. Tapahtui mitä vaan, vaikutusvaltainen tai hurmaava tekijä voittaa. Epsteinin ihmiskaupan epäillään kestäneen lähes kaksi vuosikymmentä, kymmenen vuotta myös tuomion jälkeen. Myös oikeusjärjestelmän vinoumat mahdollistivat Epsteinin toiminnan jatkumisen (Epsteiniä vastaan nostettuja oikeustoimia voi seurata täältä NPR:n koosteesta).
Edes Epsteinin saatua tuomion eliittiyhteisö ei hylännyt häntä tai suhtautunut hänen toimiinsa kriittisesti ja niistä rikosilmoituksia tehden.
Mikään järjestelmä ei auta lopettamaan raiskauskulttuuria, jos yhteisöt ja ihmiset niiden sisällä eivät ole valmiita oikeustuomion lisäksi lopettamaan väkivaltaista toimintaa puuttumalla siihen, olemalla tukematta sitä ja eristämällä tekijän. Jokaisen tulee puuttua ympärillään näkemäänsä ja oikeasti toimia arvojensa mukaisesti; nollatoleranssin tulee olla meidän DNAssamme.
Kaikesta tästä tulisi raportoida sen vakavuuden vaatimalla tavalla, samalla sitä mahdollistavaa kulttuuria aktiivisesti purkaen, tekijöitä vastuuttaen ja uhrien oikeukset keskiössä pitäen. Hälyttävän vähän on Suomessa näkynyt tätä näkökulmaa.
Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat sen
Hirvittävän väkivallan tekijät ja sen mahdollistavat ovat usein aivan tavallisia ihmisiä. Arvostettuja älykköjä, poliitikkoja, IT-yrittäjiä, kansainvälisten järjestöjen pomoja, aviomiehiä ja yleensä juuri miehiä tukemassa toisia miehiä. Ei pelkästään tässä Epsteinin tapauksessa tai Yhdysvalloissa. Ranskassa Gisele Pelicot, jonka aviomies huumasi vaimoaan tarjoten verkossa häntä raiskattavaksi, olisi säästynyt vuosikymmenien tuskalta jos joku näitä ilmoituksia nähneistä miehistä olisi puuttunut asiaan. Italiassa parituhatta aviomiestä jakoi vaimojensa alastonkuvia toisilleen ilman suostumusta vuosia Facebookissa ilman että kukaan puuttui.
Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat väkivallan jatkumisen vaikenemisellaan tai välinpitämättömyydellään. Raiskauskulttuuria ylläpitävät ne ihmiset, jotka unohtavat julkista keskustelua käydessään sen, että jokainen Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa uhri on ihminen, ainutlaatuinen yksilö, jolle on aiheutettu sanoinkuvaamatonta kipua ja kärsimystä ja jotka tuskin koskaan tulevat saamaan kaikesta tästä julkisuudesta mitään hyvää.
Rankaisemattomuuden kulttuuri, jossa hirvittävimpienkään rikosten tekijöille ei tule seurauksia ja joista uutisoinnissa mahdollistava kulttuuri jätetään perkaamatta, on iso syy siihen miksi niin moni ei koskaan kerro kokemastaan eikä seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa saada poistettua maailmasta.
Maailmassa, jossa tämän tason seksuaalirikokset eivät räjäytä koko systeemiä, naisia pelottaa. Ja aivan syystä.