Vuosi 2024 oli minulle yhtä vuoristorataa. Esikoiskirjani julkaistiin ja sitä kautta sain pienen maistiaisen lapsuuden unelma-ammatistani kirjailijana. Kuinka kaikin puolin tunteellista!

Maailmalla meni ihmisoikeuksia ajatellen huonosti ja synkkä tammikuu 2025 tuntui välillä jopa raastavan päättymättömältä. Tasapainottaakseni maailmantuskaani käytin hetken miettiäkseni jotain täysin erilaista ja onnellisempaa; palasin viime vuoden parhaisiin kulttuurihetkiin ja tunteisiini niiden parissa. 

Tämän blogipostauksen voi lukea kokoelmana suosituksia. Listan esittelemät teokset saattavat tarjota hetkellisen paon aivan muihin ajatuksiin myös muille, joita nykyhetki painaa. Tai toimia inspiraationa kirjoittaa oma lista ja palata omien kulttuurikohokohtien kuviin ja tunnelmiin!

Eikä pelkoa, teksti ei sisällä ainakaan suuria spoilereita.

VUODEN KIRJA

Becky Chambers: Closed and Common Orbit

Tämä moderni scifiklassikko on varmasti minulle vuosikymmenen kirja. Se yksi, joka on niin täydellisen täydellinen jokaista juonenkäännettä, valittua ilmaisua ja henkilöhahmoa myöten. Kirjan sanat, sävel ja sanoma tuntuivat kaikki kumpuavan sieluni syvimmästä sopukasta, jostain ytimestä. Koin, että Chambers osasi kirjoittaa jotain minulle hyvin henkilökohtaista auki paremmin kuin itse olisin koskaan kyennyt. 

Ei siis kirjaimellisesti. En ole tekoäly, joka on saanut kehon, tai riistoplaneetalla orjaksi siitetty tyttö, jotka ovat kirjan näkokulmahahmot. Mutta tunteellisesti ja johtotähtenään usko kaiken vaikean ja kipeän keskellä siihen, että työn kautta toivo voi muuttua todeksi. Kirjasta hehkui ahkeran ja hyvää tarkoittavan ihmisyyden optimismi. 

Tästä Chambersin kirjasta opin muuten käsitteen hope punk. Se on juuri mitä nyt kaipaan: ajatusta toiveikkaasta tulevaisuudesta täynnä radikaalia sydämellisyyttä ja yhteisöllisiä ratkaisuja.

Bubbling under: Robin Hobb: The Assassin’s Apprentice

Löysin fantasiamestari Hobbin vasta vuoden 2024 viime metreillä! Hänellä riittää malttia punoa tarinaa ja rakentaa hahmojaan. Vuoden rakkain kuvitteellinen henkilö on minulle ehdottomasti FitzChivalry Farseer. Eläydyin hänen kasvutarinaansa niin syvästi, että en uskalla aloittaa trilogian viimeistä osaa, koska tiedän, että sen jälkeen millekään muulle ei ole enää tilaa…

VUODEN ELOKUVA

All of Us Strangers

Olen siitä helppo miellyttää, että menetän sydämeni täysin arvostamalleni näyttelijälle ja sitten kaikki hänen teoksensa innostavat. Arvelen nähneeni esimerkiksi koko Tilda Swintonin tuotannon, ainakin, vaikka elokuvista jokainen ei todellakaan ollut helppoa katseltavaa (tulee heti mieleen esimerkiksi Julia, Poikani Kevin ja puuduttava Only Lovers Left Alive). 

Andrew Scott (kuuma pappi Fleabagista)  ja Paul Mescal (Aftersunin isä) olivat vetäneet sellaiset suoritukset jo ennen All of Us Strangersiä, että odotin siltä paljon. Enkä silti pettynyt. Elokuva oli musiikkiaan myöten viiltävän kaunis, ajaton ja samalla selkeästi yhdessä aikakaudessa kiinni. Suru on tunne, jota emme näytä arjessa tai sen kuvaamisessa juuri yhtään, vaikka se on osa ihmisyyden kirjoa. Koska suru sattuu niin paljon, ehkä yritämme siistiä sen pois näkyvistä. Ja samalla teemme surusta vain kipeämpää. Andrew Scottin hahmo käsittelee elokuvassa vanhempiensa kuolemaa ja käy kipeitä keskusteluja heidän kanssaan. Mescal on lähes täydellinen poikaystävä. Sellainen sivuhahmo ja toimija, supporting actor, joka voi elää vain kuvitteellisessa rakennelmassa, jossa me olemme päähenkilöitä. Tarinassa päänsisäisen ja muiden kanssa jaetun todellisuuden raja on häilyvä.

Elokuvasta mainittakoon myös kaksi ihanaa suostumuskeskustelua. Toisessa Mescalin hahmo kysyy suutelemisesta ja toisessa hän kuvailee seksiunta, jonka näki Scottin hahmosta, ja päättää kuvailun kysymykseen “niin, että kiinnostaisiko sellainen?”. Kuumia, saumattomasti tilanteisiin sopivia kysymyksiä, joita niin harvoin valkokankaalla näemme! Elokuva muuten myös läpäisisi kirjassani ehdotetun suostumustestin kevyesti.

Bubbling under: Alienit

Katsoin kaikki Alien-elokuvat viikossa – myös vuonna 2024 ilmestyneen uutuuden Romuluksen – yksi per ilta! Se oli aikamoinen viikko se, eikä uniani suoranaisesti keventänyt facehuggermaisen nakukissani Maikan yölliset seikkailut… Vaikka xenomorph on mallikappale ensiluokkaisesta hirviöstä eikä kulu käytöstä, vielä ei ole keksitty miten korvataan kammotukselle täydellistä tasapainoa luova Ripley.

VUODEN SARJA

Slow Horses (Apple TV+)

Kun kirjoittaa esikoisteostaan ja erityisesti tekee sen viimeistelyä, kuten taiton jälkeistä tarkastusta, tarvitsee jotain täysin mukaansatempaavaa ja aivot huuhtovaa. Onnekseni löysin Slough Housen agentit Sri Lankan -työmatkan paluulennolla. Ensiksi River Cartwright (Jack Lowden) ja Jackson Lamb (Gary Oldman) siivittivät kotimatkaani, jonka jälkeen sain paljon kaivattua breikkiä kirjan lähes pakkomielteisestä viilauksesta (ja silti siihen jäi oikeinkirjoitusvirheitä!). Kakkoskauden loppu oli niin jännittävä, että pystyin katsomaan sitä vain viiden minuutin pätkissä, kun pelkäsin että happi loppuu ja saan kaikista kiihtyvistä juonenkäänteistä slaagin. Sarja on jännityksen lisäksi täynnä hienoja hahmoja (myös naiset!) ja ystävyyden ja rakkauden kuvausta. 

Slow Horsesia on tullut nyt neljä kautta ja taso on pysynyt erinomaisena, vaikka kakkoskauden jännitystä, surullisuutta ja samalla koomisia tähtihetkiä ei ole vielä pystytty ohittamaan. Oldman on sanonut, että tämä on hänen viimeinen roolinsa ja Lowdenia hehkutetaan pitkin poikin internetiä upeana Bond-ehdokkaana.

Bubbling under: Cunk on Earth (Netflix)

Kaipaan huumoriini vakavalla naamalla esitettyä yllätyksellisyyttä ja sitä Philomena Cunkin absurdi raportointi tarjoaa mielin määrin!

VUODEN HÖMPPÄ

Love Between the Fairy and the Devil (Netflix)

Tein neljä vuotta tasa-arvotöitä Kiinassa ja yritän uskollisesti pitää mandariinin opiskeluani yhä yllä. Ihan pelkästään sen takia (kröhöm) joudun välillä katsomaan C-draamaa. Meteor Gardenin olen jo nähnyt kahdesti ja The Rational Lifen myös. Fanitan täysillä molemmissa miespääosaa näyttelevää Dylan Wangia, jonka ilmeikkäät kasvot ovat erittäin viihdyttävät. En epäröinyt siis hetkeäkään, kun tanskalainen ystäväni näytti, miten saan Netflixistä Dylan Wangin romantasia-hittisarjan näkyviin myös omassa tilauksessani. Sarjassa ei ole nimittäin suomenkielisiä tekstejä, joten Netflixin käyttökieli piti vaihtaa englanniksi, että sen voi löytää valikosta. 

Ai että! Kaikki kliseet, mitkä pystyy kuvittelemaan fantasiamaailmaan, löytyvät kuunheimon ja keijujen valtakunnista –  ja vielä supermuoviset tietokonetaustat ylvään jäykän pokkuroinnin päälle. Bingokortti toksisista troopeista täyttyy alta aikayksikön tätä katsellessa. Mutta. Mutta silti. Jokin tässä sarjassa toimii. Vakuutin itselleni, että katson tätä vain mandariinin takia ja alku kieltämättä oli aika tarpomista kökön konegrafiikankin keskellä. Sitten Dylan Wang ja hänen upea vastanäyttelijänsä Esther Yu saivat minut täysin pauloihinsa. Heidän kemiassaan on jonkinlainen lumoava rytmi. Wangin taattu mahtipontinen pönttöily naurattaa. Sarjassa syöksähdellään äärimmäisyyksistä toisiin ja perinteinen kiinalainen lässyttävä siveyskäsitys on välillä raskasta. Välittömän tyydytyksen, pikaisten voittojen ja kiivaan tahdin maailmassa hitaasti syttyvän rakkauden seuraamisessa ja sen lojaaliudesta on kuitenkin jotain sekä viehättävää että lohduttavaa. Lisäpisteitä annan myös äänimaailmasta ja pukuloistosta. Musiikissa soi itkettävän kauniita klassisia kiinalaisia sointuja ja puvustus on ylenpalttista niin kuin vain fantasiamaailman aatelistolla voi olla. 

Ihan vain tulevaa Taiwanin työmatkaani valmistelevana kielikylpynä olen nyt aloittanut keijun ja paholaisen seikkailut taas alusta!

Bubbling Under: Love is Blind: Sverige (Netflix)

Viihdyttävää romanttista realityhömppää ja – kuten mulle parhaassa hömpässä aina – sain samalla kunnon boostin kieleen, joka ei ole arjessani läsnä. Ihmiset, heidän arkensa ja suhteensa ovat ruotsalaisversiossa ainakin minulle tunnistettavampia kuin yhdysvaltalaisessa alkuperäissarjassa.

VUODEN NÄYTTELY

Ryoji Ikeda (Amos Rex)

Yritin kovasti päästä takaisin Ikedan luomaan tunnelmaan muisteloissani, mutta se oli vaikeaa. Näyttely nimittäin imi minut täysin luomaansa maailmaan jo heti vuoden 2024 alussa. Olin kotona. Ikedan piippailu kuljetti minut avaruusalukseen, rakkaaseen mielikuvituspaikkaani. Jos jokin minua johdattaa, se on ajatus to boldly go, rohkeasti mennä, kuten Star Trekin alussa kapteeni lokikirjaansa Enterprise-aluksen tehtävää sanoittaa. Ryoji Ikedan pulppuavassa näyttelyssä, luomuksessa, olin omimmillani: ihailemassa hämmästyttäviä uusia maailmoja, joskus täynnä syvää punaista tai yksinkertaista viivaa, aina jonkinlaista biittiä.

Bubbling Under: New Eden: Science Fiction Mythologies Transformed ja Mars: The Red Mirror, Art Science Museum Singapore

Pääsin viime vuoden alussa työmatkallani pysähtymään Singaporessa yhdessä koko maailman suosikkipaikoistani eli Art Science -museossa, joka nimensä mukaisesti yhdistää taidetta ja tiedettä. Siellä sattui vielä olevan meneillään kaksi kuin minulle räätälöityä näyttelyä: toinen kuvasi ihmiskunnan tarinointia Marsista kautta aikain ja toisessa 24 aasialaista naistaiteilijaa tavoitteli uutta Eedeniä tutkien scifiä aasialaisen filosofian ja mytologian kautta. Olen aina niin onnellinen tuossa museossa, että on hieman vaikea irrottaa sitä yleisriemua juuri näiden näyttelyiden onnistumisesta, mutta muistan tunteneeni olevani jälleen ihmeiden keskellä. 

VUODEN TAIDETEOS

Jeremy Shaw: Jaksoton Järjestelmä (Phase Shifting Index), Malva, Lahti

Bubbling Under: Valituskuorovideot maailmalta (Kiasma)

En ole videoteosten suurkuluttaja tai intiimi ystävä. Suuri osa luontaista tapaani nauttia taiteesta on pysähtyä hetkeksi, yleensä varsin lyhyeksi, levähtää, silmäillä, ja siirtyä taas eteenpäin. Jättää teos hautumaan aivoihini tai suodattumaan ulos. Tähän tapaan sopii kovin huonosti videoinstallaatiot, jotka sekä vaativat keskittymistä että pitkäjänteisyyttä.

Silti, viime vuonna kaksi mieleenpainuvinta teosta olivat molemmat juuri videoinstallaatioita. Ihan vuoden alussa näin dokumenttimaisen teoksen taiteilijapariskunta Kalleisen kehittämistä valituskuoroista. Kuoron ideana on, että työryhmä kerää narinan aiheet, suuret ja pienet, ja tekee niistä biisin, jonka esittää julkisesti ja tämä videoidaan. Kiasman installaatiossa oli videoita ympäri maailmaa, yhteensä yli 10 maasta. Pysähdyimme kuuntelemaan kaikki. Maailman valitusvirret olivat sekä hyvin erilaisia että samaan aikaan ihmiskuntaa yhteisesti painavista asioista ei ollut epäilystäkään. 

Jättipotin räjäytti kuitenkin myöhemmin keväällä Jeremy Shawn hypnoottinen Jaksoton järjestelmä Lahden Malvassa. Olin nähnyt Museokortin sivuilla mainoksen teoksesta,  kiinnostunut ja saanut Pauliinan vakuutettua siitä, että matka Lahteen oli tarpeen.

Tiedättekö sen tunteen taiteen äärellä, kun ei tajua jotakin, aivot vaan raksuttavat yrittäessään ymmärtää, ja sitten tulee hetki, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen, aivot irrottavat ja nöyrryt universumin kauneuden ääressä? Ymmärrät jotain hengityksen tasolla, joka solussasi. Minulle kävi niin katsoessani Shawn pumppaavia videoita ja niiden sekamelskasta nousevaa yhteyttä. Jos jotain pyhää on olemassa, kosketin sitä Shawn äärellä. Tai kautta? Uskomaton hetki ja kokemus.

Jaksoton järjestelmä muistutti minua myös siitä, miten todelliset syvät tunnistamisen ja avautumisen hetket eivät tapahdu helpolla vaan jonkinlaisen antautumisen kautta.

VUODEN BIISI

Fanni Tähti: Rosita 

Ihan vuoden lopussa saatiin napakymppi Suomen musiikkitaivaalle! Romanien oikeudet ovat Suomessa hälyttävän usein ohitettu asia ja haluan aina nostaa niitä esille myös omassa aktivisimissani. Niinpä olin mesenoinut SoFa-duosta tutun Fanni Noroilan (artistinimi Fanni Tähti) uuden musiikkivideon tekoa ja pääsin sen julkkareihin. Miten onnelliseksi minut teki, että kappale ja video olivat niin huippuja ja kaiken hypetyksen arvoisia! En muista, olenko koskaan nähnyt ruudulla romanityttöjä tekemässä aivan kaikenlaista, elämässä elämäänsä. Tunnustan, että tihrutin videota katsellessani ja niin käy yhä joka kerta. Kerrassaan upea ja hauska biisi ja sitä tukemassa tyylikäs, maailmanluokan musiikkivideo.

Bubbling Under: Chappel Roan: Pink Pony Club

Biisi on ilmestynyt jo ties kuinka kauan sitten, mutta minä löysin sen 2024. Ja kaikki sen versiot! Melkein yhtä paljon kuin itse biisiä, rakastin sen uudelleen esityksiä TikTokissa. Ehkä erityisesti niitä, joissa erilaiset isä- tai setämiehet kajauttivat kappaleen avosydämin eetteriin. Uskomattoman ihanaa, että vaaleanpunaiset ponit ja tyttöys ovat nykyään niin IN ja cool kaikenlaisissa yhteyksissä.

VUODEN KONSERTTI TAI KEIKKA

F Dynamossa 

Harvoin olen tullut käyttäneeksi kuvailua tunteiden tulkki kenestäkään artistista, mutta kotikenttäedustaan nauttiva F veti todella puhuttelevan keikan Dynamossa viime keväänä. Sen jälkeen uusi Self-Helpless -albumi soi minulla repeatilla koko vuoden, Muija on ku kone oli vuoden soitetuin biisini ja näin F:n vielä kahdella muulla keikalla parin kuukauden sisään! Uusi levy on niin täynnä skarppia feminististä pohdintaa, eloa ja oloa, että sieltä löytyy biisi ihan mihin tahansa tunnelmaan niitä tunteita tulkkaamaan ja Dynamo on tietysti Heidekenillä syntyneelle THE PLACE nauttia yhtään mistään. 

Bubbling Under: Another Castle 10-vuotisjuhlakonsertti 

F:ää useammin näin viime vuonna vain yhden esiintyjän ja se oli Another Castle, enimmäkseen naisista koostuva nörttikuoro (neljä showta)! Niistä yksi oli neljän kappaleen täsmäesitys mun kirjan julkkareissa (Biisilista: Totoron tunnari, Falling Twin Peaksistä, Doctor Whon tunnari ja LoTR: Into the West, AH!). Tästä innostuneena varasimme Viiman kanssa heti liput saman viikon 10-vuotisjuhlakonserttiin, jossa saimme nauttia kattauksen kaikkea upeaa nörttimusaa kuoron vuosikymmenen taipaleelta!

Ihanaa jakaa nämä minua koskettaneet asiat kanssasi. Toivottavasti sait muisteloistani hieman iloa tai innostusta sukeltaa kulttuuriin, tanssia, laulaa, uppoutua kirjaan, avata tilaa riemulle ja yhteiselle kokemuksella kauniista maailmasta! Vastarinta on olennaista, meitä ihmisoikeuksien puolustajia tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan, mutta akut pitää välillä ladata. Siinä me ihmiset emme laitteista eroa.

The post VUODEN PARHAAT: 2024 appeared first on Elina Nikulainen.

Niille, jotka ovat jostain syystä sarjaan liittyvän hypen missanneet, pieni kuvaus sarjan lähtöasetelmasta. Sarjan alussa Adam Brodyn (The O.C., Fleishman Is in Trouble) esittämä rabbi Noah ja Kirsten Bellin (Veronica Mars, The Good Place) esittämä ”Nobody Wants This” -nimisen podcastin juontaja Joanne ihastuvat toisiinsa. Haasteita suhteelle tuovat parin erilaiset taustat ja erityisesti Noahn ammattiin liittyvät ja juutalaisen suvun ja yhteisön odotukset siitä, että rabbin vaimon tulisi olla myös juutalainen. Soppaa sekoittaa Noahin ex Rebecca, jota Noahin suku ja ystävät pitävät hänelle sopivana tulevana puolisona. Joannen ja Noahin orastava rakkaus kuvataan turvallisena ja lämpimänä suhteena, jossa kumpikaan ei pelaile mitään pelejä.

Pariskunnan uuden suhteen ja rakkauden lisäksi sarjassa ei juuri muuta virkistävää olekaan, vaikka todella koetin lukea sitä myötäkarvaan. Sarjan naispäähenkilöä Joannea kuvaillaan toistuvasti ”liikaa olevana naisena”, mutta sarja ei kuitenkaan avaa, että miksi katsojan pitäisi niin ajatella. Siis mikä hänessä on ”liikaa”? Se, että Joannella on podcast, jossa hän puhuu seksistä? Yhtä ainutta seksikeskustelua sarjassa ei kuitenkaan podcastista näytetä, kaikki nauhoitukset ovat lähinnä kahden sisaruksen lempeää naljailua ja hyvin kevyttä höpinää deittailusta. Niinkin kontroversiaali asia kuin naisten oikeus saada orgasmi mainitaan kerran, kun Noah kuuntelee töissä podcastia. Seksivälinekaupassa pääparista molemmat ovat lähinnä noloina tai pelleilevät.

Mikään ei tunnu viittaavan siihen, että Joanne olisi jotenkin holtiton ja tunteidensa vietävissä. Päinvastoin. Alussa hän poistuu yksiltä treffeiltä kesken kaiken, mutta sarjan läpi Joanne pyrkii tekemään oikein ja kohtelee muita ihmisiä lähtökohtaisen kunnioittavasti. Hän pitää huomiosta ja esiintyy itsevarmasti. Ehkä puhuu vähän ronskisti ja kaartelematta. Tuntuu pelkästään väsyneeltä, että tämä esitetään jotenkin ”liikaa olemisena”. Varmasti on ihmisiä, jotka näin ajattelevat, mutta ei kai enää 2020-luvun sarjassa tarvitse sellaisen ympärille naispäähenkilön överiyttä rakentaa? Sinkkuelämässä tämä ehkä toimi, mutta raikkautta copy-pastauksella ei edes nostalgiamielessä saa.

Sarjassa on muutenkin naisten välisten suhteiden kuvailussa palattu jonnekin sarjan nimessä käytetyn fontin vihjaamalle vuosikymmenelle (veikkaan 70-lukua). Uskonto tuntuu lähinnä tekosyyltä hypätä jälleen stereotyyppisen konservatiivisten sukupuoliroolien ja negatiivisten naishahmojen maailmaan. Anoppi on kontrollifriikki poikansa vartija. Naimisissa olevat naiset ja vakiintuneet tyttöystävät ovat tiukkapipoja, joille toiset naiset ovat uhka. He kontrolloivat miehiään, heidän tekemisiään ja mielipiteitään. Esimerkiksi kaikki Noahin miespuoliset kaverit tykkäävät Joannesta, kuten cooleista girleistä miehet aina, kunnes vaimot ja tyttöystävät kieltävät miehiä olemasta ystävällisiä hänelle. Päähenkilön veljen vaimo Esther (Jackie Tohn, Glow, Sisters) – avain Joannen hyväksynnälle piireihin – kutsuu blondeja sisaruksia nimillä ”huora1” ja ”huora2”. Hehheh, niin hauskaa ja virkistävää! Se, että nämä naishahmot ovat juutalaisia, lisää kerroksen syrjintää ja ennakkoluuloja.

Joanne ja hänen siskonsa Morgan (Justine Lupe, Succession, Marvellous Mrs. Maisel), valkoiset ja uskonnottomat naiset, sitten taas kehystetään cool girleiksi, jotka pitävät hauskaa, eivätkä todellakaan ole mitään nipoja nalkuttajia. Hyvännäköisiä, ei ehkä penaalin terävimpiä tyttöjä, hauskoja ja rentoja. Toisin kuin ne vaimot. Noah kuvailee itsekin omaa exäänsä vitsillä hauskaksi, jonka jälkeen sekä Joanne ja Noah nauravat röhöttäen päälle. Koska eihän nyt vaimomateriaalia oleva nainen hauska voi olla!

Naisten jakaminen tällä tavalla kahteen leiriin tuo pahan maun suuhun ja on yhtä raikasta kuin sata vuotta sitten haudattu sukka. On sitoutumisen ansaitsevia kunnollisia kuivia naisia (the old ball & chain!) ja lyhyen aikavälin herkullisia hempukoita. Siis madonnoja ja huoria (ks. yllä). Sarjan alussa miespäähenkilön Noahin ystävät kirjaimellisesti kuvailevat Joannea (ja tämä sanotaan ääneen lähes näillä sanoilla) sellaisena naisena, jonka kanssa pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei mennä naimisiin.

Se mikä Nobody Wants Thisissä toimii ja tuntuu virkistävältä – ja jonka arvelen olevan sarjan suuren suosion syynä nostalgian ja Adam Brody -kuolaamisen lisäksi – on pääparin suhde, joka kannattelee sarjaa. Asioista, vaikeistakin, jutellaan ja toista tuetaan. Erityisesti suostumuksen kannalta rakastin kohtausta ennen parin ensimmäistä seksikertaa. Adam Brodyn hahmo kertoo omasta aloitteestaan ja selkeästi, mitä odottaa heidän suhteeltaan ja mitä haluaa sanottaen myös, että jos Joanne haluaa jotain vähemmän vakavaa siinä ei ole mitään vikaa. Ah! Lisää tällaisia keskustelua. Suostumuksen tulee olla myös T niin kuin Tietoon perustuvaa ja on ihan mahtavaa, että ennen seksiä molemmat tietävät millaisia odotuksia seksin jälkeiseen suhteeseen toisella liittyy. Jenkkisarjassa itse seksistä ei harmiksi keskustella, mutta tämä on jo hyvä alku ja harvinaista representaatiota.

Ymmärrän myös, miksi monille Noahn Joannelle sanoma ”I can handle you, olen sinun puolellasi” on romanttinen validaatio maailmassa, jossa naisten tunteet ovat aina liikaa (vaikka yhäkään Joannella ei mitään suuria tai vaikeita tunteita sarjassa näy). Niin vähän olemme saaneet nauttia rauhallisista miehistä romanttisen rakkauden kohteena viihteessä, että kiltti, söpö, vastuullinen ja välillä höpsö Noah ilostuttaa minunkin sydäntäni valtavasti. Myös ikä näkyy 44-vuotiaiden Bellin ja Brodyn kasvoilla ja sekin on sarjassa ilon pilkahdus.

Nämä parit riemut talutti minut väsyneenä koko sarjan läpi, mutta hirveän suuren feministiseen iloon ne eivät kuitenkaan riitä. Vaikka kaikki se perinteisten romanttisten komedioiden toksinen representaatio, josta ainakin osa yleensä on pääparin dynamiikassa, on nyt ulkoistettu lähinnä muihin naisiin, ummehtuneisuus on silti sarjan pääsävy. Suurin ongelma sarjassa on, että haitallisen stereotyyppisen kuvaston määrä ei ole vähentynyt, se on vain siirtynyt. Tunteellistenkin kohtausten taustalla pörrää ihan vain naisvihan tunkkaisuus ja se esti ainakin minua saamasta mahan pohjaan niitä perhosia, joita parhaimmat romanttiset komediat kutsuvat esiin.

Silti katsoin sarjan loppuun. Me romantiikan nälkäiset viihdefanifeministit elämme sellaisessa puutteessa, että vähän heppoisempikin kyhäelmä tulee kyllä hotkittua.

Nobody Wants This, suoratoistopalvelu Netflix, 2024, 1 kausi

The post Nobody Wants This – pientä virkistystä ummehtuneessa paketissa appeared first on Elina Nikulainen.

Aloin katsoa Netflixin kiinalaista The Rational Life (理智派生活) -sarjaa. Yritän pitää mandariiniani yllä ja romanttinen komedia on minulle rakas, joskin feministinä usein haastava genre.

Sarjan alkupuolella lähtee käyntiin juonikuvio, jonka oletin päättyvän tosi ikävästi. Päähenkilö Shen Ruoxinin pomo on ihastunut häneen, mutta tunne ei ole molemminpuolinen. Kuvittelin, mihin juoni tässä kepeässä sarjassa oli menossa; Shen Ruoxin torjuu pomonsa Xu Minjien, joka sen jälkeen tekee hänen elämänsä työpaikalla hankalaksi. Tästä saataisiin sarjaan jännitettä.

Olin kuitenkin ilokseni väärässä. Ruoxin torjuu pomonsa, Xu Minjie ottaa asian vastaan hyvin, jatkaa Ruoxinin tukemista töissä ja sarjan loppuun asti heidän välinsä pysyvät erinomaisina.

Jokainen romanttista komediaa tai oikeastaan mitä tahansa elokuvagenreä seurannut tietää, ettei tämän näin kuulu mennä. Perinteisesti miehen kuuluu katkeroitua torjunnasta ja siitä tulee naiselle tavalla tai toisella ikäviä seurauksia. Vähintäänkin hän menettää ystävänsä tai mieheltä aikaisemmin saaneensa tuen. Tyyppi onkin ystävä vain niin kauan, kun hänellä on mahdollisuus saada seksiä tai rakkautta. Oli virkistävää ja ihanaa nähdä, miten The Rational Lifen ”nice guy” paljastui oikeastikin sellaiseksi.

Yllätykseni herätti minut siihen, miten harvinaista suostumuksen esittäminen on tällä tavalla. Ajoittain saatamme nähdä jo suostumusta kuvattavan silloin, kun molemmat osapuolet haluavat olla yhdessä. Suostumuksen näkyminen silloin, kun ei saa mitä haluaa tai tulee torjutuksi, on huomattavasti harvinaisempaa. Tilanne, jossa toiveet rakkaudesta romuttuvat ja oma haluttavuus kyseenalaistuu ei ole koskaan helppo. Suostumuskulttuurissa olennaista on kuitenkin se, ettei toisen torjumista tarvitse pelätä. Suostumuskulttuurissa voi luottaa siihen, että toinen käsittelee omat ikävät tunteensa torjutuksi tulemisesta ja mahdollisen vihan tai katkeruuden itse – tai purkamalla ne muun ihmisen kuin torjujan kanssa torjunnan hetkellä.

Torjutuksi tulemisen taidon tulee olla avainasemassa väkivallan vastaisessa kasvatuksessa. Näin kansainvälisen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä haluan huomioida juuri tämän asian, sillä se on olennainen, kun pyrimme siirtymään raiskauskulttuurista suostumuskulttuuriin.

Seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa tapahtuu myös parisuhteissa ja silloin, kun toinen ei halua tuottaa pettymystä kumppanilleen tai muulle tärkeälle ihmiselle torjumalla. Vaikka suostumus seksiin näennäisesti olisi, ollaan kaukana todellisesta suostumuksesta jos se tulee pelon tai miellyttämishalun seurauksena. Jokainen reagoi seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan uhkaan eri tavalla, ja usein puhutaan fight, flight, freeze ja fawn -traumareaktioista, vapaasti suomennettuna taistele, pakene, jäädy tai ole mieliksi. Muista reaktioista on jonkin verran jo puhuttu mediassa, mutta miellyttämisreaktiota on julkisesti käsitelty vähemmän. Erityisen vähän siitä on puhuttu kontekstissa väkivallan uhasta selviytymiseen.

Mieliksi oleminen saattaa usein säästää meidät aggressiivisemmalta väkivallalta tai sen uhalta. Tämä on yksi syy, miksi naiset saattavat ahdistavassa tilanteessa antaa häiritsijälle väärän puhelinnumeron, tai nauraa vitseille, jotka todellisuudessa pelottavat ja oksettavat. Joissain tilanteissa miellyttäminen on pienempi paha, kuin kieltäytymistä seuraava uhka.

Tilastot kertovat, että vaarallisin tilanne väkivaltaa parisuhteessaan kokeneelle naiselle on eron hetki. Jokainen hetkeäkään heterodeittimaailmassa ollut tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada cis-miehiltä niskaansa. Naiset pelkäävät torjujan asemassa olemista valtavasti – aivan syystä. Näemme viihteessäkin koko ajan, mitä meille torjuessamme käy. Siksi The Rational Lifen juonikuvio tuli minulle aivan puun takaa.

Emme kuitenkaan ikinä pääse todelliseen suostumuskulttuuriin, jos ei-sanan sanomista tarvitsee pelätä. Suostumus ei ole vain sitä, että kummatkin haluavat tai ovat ihastuneita toisiinsa. Elämässä tulee usein vastaan tilanne, jossa ihastuminen ei ole molemminpuolista tai rakkaan kanssa halut ovat eri tahtisia. Torjuminen ei saa olla pelottavaa. Täytyy olla hyväksyttävää sanoa ”ei” tai ”myöhemmin”. Kummatkin ovat myös seksipositiivisia vastauksia.

Siirtyäksemme pois raiskauskulttuurista, tarvitsemme erinomaisten vuorovaikutus- ja tunnetaitojen sekä rakenteellisten muutosten, kuten suostumukseen perustuvan raiskauslainsäädännön lisäksi myös parempaa suostumuksen representaatiota viihteessä.

Tarvitsemme tarinoita, joissa esitetään pettynyt kosija, flirttailija tai muu romanttisten aikeiden omaava mies ottamassa torjunta vastaan kunnioittaen ja ilman, että elokuva tai sarja langettaisi rangaistuksen miehen torjuvalle naiselle. Tarvitsemme malleja siihen, miten oman pettymyksen tai särkyneen sydämen voi käsitellä ilman, että tekee torjujan olon turvattomaksi ilkeydellä tai uhkaavuudella. Tarvitsemme enemmän Xu Minjien kaltaisia miehiä sekä valkokankaalle että arkeemme.

Tämä blogiteksti on alunperin julkaistu Naisasialiitto Unionin sivuilla. Tekstin pohjalta syntyi esikoisteokseni Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta luku 5: Torjutuksi tulemisen taito. Kuva: Sonja Siikanen

The post Tarvitsemme tarinoita, joissa on turvallista antaa pakit appeared first on Elina Nikulainen.