Netti on ollut täynnä toinen toistaan hirvittävämpiä tarinoita siitä, mitä Epsteinin asiakirjoista tällä kertaa paljastui: lasten sukuelinten mittaamista, raiskauksia, murhia, pahoinpitelyjä… Tapoja, joilla nainen ja tyttö on ollut pelkkä loppuunkulutettava ja tuhottava tavara. Some tuntuu tällä hetkellä oksettavalta villiltä länneltä mitä kuvottavinta väkivaltaa, jonka tarinoiden pyörteissä keskiverto käyttäjä tuntee olonsa sekopäisen järkyttyneeksi ja vainoharhaiseksi. Mikä on totta, mikä ei? Jos niin hirvittäviä asioita kuin luemme ja näemme on todella ja oikeasti tapahtunut, miksei tämä ole ykkösuutinen aivan kaikkialla? Jos ei ole, miksi tällaisilla hirveyksillä mässäillään kuin ne olisivat viihdettä?

Epsteinin asiakirjojen julkaisu täysin mahdottomana massana ja niistä kädenlämpöinen uutisointi uhrien oikeudet ohittaen tuntuu kaasuvalotukselta: se ajaa epäilemään mielenterveyttään. Tietysti tässä ei sinänsä ole mitään uutta väkivaltaa kokeneille tai naisille ja naisiksi kasvatetuille ylipäätään. Meitä pyritään usein kaasuvalottamaan juuri väkivaltaan liittyen. Sitä tekevät sekä yksilöt että kulttuuri, jossa kasvamme.

Mutta mittakaava. Että tämäkään – tämäkään! – ei riitä repimään alas sitä hyvä veli -verkostoa, joka suojelee raiskaajia, kunhan heillä on riittävästi rahaa ja vaikutusvaltaa. Kyse ei ole pelkästään Yhdysvaltain eliitistä vaan kansainvälisestä.

Missä ovat seuraukset? Missä on uutisointi, joka purkaa kahden vuosikymmenen raiskausrikollisuuden mahdollistaneen kulttuurin ja laittaa tekijät vastuuseen? Mitä mahdollisuuksia on yhdelläkään meistä luottaa enää järjestelmän suojeluun, kun seurauksia ei tule edes tällaisesta?

Kaikki tämä kasaantuu Trumpin uudelleenvalinnasta syntyneen naisten pelon päälle. Your body, my choice -hokema trendasi silloin somessa ja kaikki mitä Yhdysvalloissa on sen jälkeen tapahtunut esimerkiksi aborttioikeuden kiristämiseen liittyen vahvistaa ilmeisen someprovokaation takana olevan vankan todellisuuspohjan. Kirjoitin tuolloin, että Trumpin poliittinen menestys on monella tapaa raiskauskulttuurin voitto. 

Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki juuri raiskauskulttuurista.

Väkivaltaa väkivallan perään

Vaikka olemme tienneet Epsteinin ihmiskaupan hirveyksistä jo vuosia, viime viikon perjantaina Yhdysvaltojen oikeusministeriö julkaisi tähän mennessä suurimman Epstein-materiaalimassan. Se sisälsi yli kolme miljoonaa asiakirjaa ja tuhansittain videoita ja valokuvia. Sekä yli sadan uhrin nimiä ja henkilötietoja, mukaan lukien 31 alaikäisen uhrin. Materiaalin joukossa oli myös lähes 40 alastonkuvaa, joista pystyy tunnistamaan naisten ja teinityttöjen kasvoja.

Yksi itseäni eniten järkyttäneistä asioista tässä viimeisessä tiedostojen julkaistamisessa onkin ollut se, miten jälleen uhrien oikeudet, heidän hyvinvointinsa ja toipumisensa näytti olevan sivuseikka. Miten on jum&%#€ta mahdollista, että valtiollinen toimija julkaisee uhrien tunnistettavia nimiä, yhteistietoja ja alastonvalokuvia verkkoon? Tällaisissa asioissa ei saa tapahtua virheitä.

Naiset ja tytöt, jotka olivat kärsineet jo sanoinkuvaamatonta tuskaa aiheuttaneesta väkivallasta, joutuivat uuden, julkisen luonteensa vuoksi erittäin traumatisoivan väkivallanteon ja rikoksen kohteeksi kun heidän alastonkuviaan julkaistiin. Sillä kyllä, ilman suostumusta julkaistun tunnistettavan alastonkuvan julkaiseminen on väkivaltaa, vaikka tekijä olisi oikeusministeriö. 

Tiedostojen julkistamisen prosessin julistettiin ottavan uhrien oikeudet vakavasti, mutta ne ovat mitä ilmeisemmin olleet niin vähäisen prioriteetin asia, että prosessissa tehtiin puolivahingossa (tai hiljentämistarkoituksella?) *lisää väkivaltaa* erittäin haavoitetuille naisille ja tytöille.

Nyt jo poistetuttujen kuvien ja tietojen julkaisu myllersi uhrien elämät “ylösalaisin”. Uhrit kuvailivat sitä “törkeäksi”, “hengenvaaralliseksi” ja “uudelleentraumatisoivaksi”. Yksi uhri oli saanut tietojensa levittämisen jälkeen tappouhkauksen. 

Väkivaltaa väkivallan perään. Raiskauskulttuurissa uhrit saavat keskittyä toipumiseen vasta vuosia tai vuosikymmeniä väkivallantekojen jälkeen.

Järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen

Se mikä on täysin varmaa Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa rikoksissa ilman syvempääkään perehtymistä epäiltyjen seksuaalisuutta loukkaavien väkivallan tekojen yksityiskohtiin on, että järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen. Heidän tietojensa ja alastonkuviensa jakaminen on niistä viimeisin.

Järjestelmä petti uhrit, mutta silloinkin kun se edes hieman toimi, ihmiset pettivät heidät. Epstein tuomittiin jo vuonna 2008 alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta, mutta se ei lopettanut hänen, tuomion jälkeen rekisteröidyn seksuaaliirikollisen, saamaansa tukea ja sitä kautta painajaismaista toimintaansa. 

Juuri tämä on raiskauskulttuurin ytimessä. Tapahtui mitä vaan, vaikutusvaltainen tai hurmaava tekijä voittaa. Epsteinin ihmiskaupan epäillään kestäneen lähes kaksi vuosikymmentä, kymmenen vuotta myös tuomion jälkeen. Myös oikeusjärjestelmän vinoumat mahdollistivat Epsteinin toiminnan jatkumisen (Epsteiniä vastaan nostettuja oikeustoimia voi seurata täältä NPR:n koosteesta).

Edes Epsteinin saatua tuomion eliittiyhteisö ei hylännyt häntä tai suhtautunut hänen toimiinsa kriittisesti ja niistä rikosilmoituksia tehden. 

Mikään järjestelmä ei auta lopettamaan raiskauskulttuuria, jos yhteisöt ja ihmiset niiden sisällä eivät ole valmiita oikeustuomion lisäksi lopettamaan väkivaltaista toimintaa puuttumalla siihen, olemalla tukematta sitä ja eristämällä tekijän.  Jokaisen tulee puuttua ympärillään näkemäänsä ja oikeasti toimia arvojensa mukaisesti; nollatoleranssin tulee olla meidän DNAssamme. 

Kaikesta tästä tulisi raportoida sen vakavuuden vaatimalla tavalla, samalla sitä mahdollistavaa kulttuuria aktiivisesti purkaen, tekijöitä vastuuttaen ja uhrien oikeukset keskiössä pitäen. Hälyttävän vähän on Suomessa näkynyt tätä näkökulmaa.

Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat sen

Hirvittävän väkivallan tekijät ja sen mahdollistavat ovat usein aivan tavallisia ihmisiä. Arvostettuja älykköjä, poliitikkoja, IT-yrittäjiä, kansainvälisten järjestöjen pomoja, aviomiehiä ja yleensä juuri miehiä tukemassa toisia miehiä. Ei pelkästään tässä Epsteinin tapauksessa tai Yhdysvalloissa. Ranskassa Gisele Pelicot, jonka aviomies huumasi vaimoaan tarjoten verkossa häntä raiskattavaksi, olisi säästynyt vuosikymmenien tuskalta jos joku näitä ilmoituksia nähneistä miehistä olisi puuttunut asiaan. Italiassa parituhatta aviomiestä jakoi vaimojensa alastonkuvia toisilleen ilman suostumusta vuosia Facebookissa ilman että kukaan puuttui. 

Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat väkivallan jatkumisen vaikenemisellaan tai välinpitämättömyydellään. Raiskauskulttuuria ylläpitävät ne ihmiset, jotka unohtavat julkista keskustelua käydessään sen, että jokainen Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa uhri on ihminen, ainutlaatuinen yksilö, jolle on aiheutettu sanoinkuvaamatonta kipua ja kärsimystä ja jotka tuskin koskaan tulevat saamaan kaikesta tästä julkisuudesta mitään hyvää.

Rankaisemattomuuden kulttuuri, jossa hirvittävimpienkään rikosten tekijöille ei tule seurauksia ja joista uutisoinnissa mahdollistava kulttuuri jätetään perkaamatta, on iso syy siihen miksi niin moni ei koskaan kerro kokemastaan eikä seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa saada poistettua maailmasta.

Maailmassa, jossa tämän tason seksuaalirikokset eivät räjäytä koko systeemiä, naisia pelottaa. Ja aivan syystä.

The post Väkivaltaa väkivallan perään: Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki raiskauskulttuurista appeared first on Elina Nikulainen.

Niille, jotka ovat jostain syystä sarjaan liittyvän hypen missanneet, pieni kuvaus sarjan lähtöasetelmasta. Sarjan alussa Adam Brodyn (The O.C., Fleishman Is in Trouble) esittämä rabbi Noah ja Kirsten Bellin (Veronica Mars, The Good Place) esittämä ”Nobody Wants This” -nimisen podcastin juontaja Joanne ihastuvat toisiinsa. Haasteita suhteelle tuovat parin erilaiset taustat ja erityisesti Noahn ammattiin liittyvät ja juutalaisen suvun ja yhteisön odotukset siitä, että rabbin vaimon tulisi olla myös juutalainen. Soppaa sekoittaa Noahin ex Rebecca, jota Noahin suku ja ystävät pitävät hänelle sopivana tulevana puolisona. Joannen ja Noahin orastava rakkaus kuvataan turvallisena ja lämpimänä suhteena, jossa kumpikaan ei pelaile mitään pelejä.

Pariskunnan uuden suhteen ja rakkauden lisäksi sarjassa ei juuri muuta virkistävää olekaan, vaikka todella koetin lukea sitä myötäkarvaan. Sarjan naispäähenkilöä Joannea kuvaillaan toistuvasti ”liikaa olevana naisena”, mutta sarja ei kuitenkaan avaa, että miksi katsojan pitäisi niin ajatella. Siis mikä hänessä on ”liikaa”? Se, että Joannella on podcast, jossa hän puhuu seksistä? Yhtä ainutta seksikeskustelua sarjassa ei kuitenkaan podcastista näytetä, kaikki nauhoitukset ovat lähinnä kahden sisaruksen lempeää naljailua ja hyvin kevyttä höpinää deittailusta. Niinkin kontroversiaali asia kuin naisten oikeus saada orgasmi mainitaan kerran, kun Noah kuuntelee töissä podcastia. Seksivälinekaupassa pääparista molemmat ovat lähinnä noloina tai pelleilevät.

Mikään ei tunnu viittaavan siihen, että Joanne olisi jotenkin holtiton ja tunteidensa vietävissä. Päinvastoin. Alussa hän poistuu yksiltä treffeiltä kesken kaiken, mutta sarjan läpi Joanne pyrkii tekemään oikein ja kohtelee muita ihmisiä lähtökohtaisen kunnioittavasti. Hän pitää huomiosta ja esiintyy itsevarmasti. Ehkä puhuu vähän ronskisti ja kaartelematta. Tuntuu pelkästään väsyneeltä, että tämä esitetään jotenkin ”liikaa olemisena”. Varmasti on ihmisiä, jotka näin ajattelevat, mutta ei kai enää 2020-luvun sarjassa tarvitse sellaisen ympärille naispäähenkilön överiyttä rakentaa? Sinkkuelämässä tämä ehkä toimi, mutta raikkautta copy-pastauksella ei edes nostalgiamielessä saa.

Sarjassa on muutenkin naisten välisten suhteiden kuvailussa palattu jonnekin sarjan nimessä käytetyn fontin vihjaamalle vuosikymmenelle (veikkaan 70-lukua). Uskonto tuntuu lähinnä tekosyyltä hypätä jälleen stereotyyppisen konservatiivisten sukupuoliroolien ja negatiivisten naishahmojen maailmaan. Anoppi on kontrollifriikki poikansa vartija. Naimisissa olevat naiset ja vakiintuneet tyttöystävät ovat tiukkapipoja, joille toiset naiset ovat uhka. He kontrolloivat miehiään, heidän tekemisiään ja mielipiteitään. Esimerkiksi kaikki Noahin miespuoliset kaverit tykkäävät Joannesta, kuten cooleista girleistä miehet aina, kunnes vaimot ja tyttöystävät kieltävät miehiä olemasta ystävällisiä hänelle. Päähenkilön veljen vaimo Esther (Jackie Tohn, Glow, Sisters) – avain Joannen hyväksynnälle piireihin – kutsuu blondeja sisaruksia nimillä ”huora1” ja ”huora2”. Hehheh, niin hauskaa ja virkistävää! Se, että nämä naishahmot ovat juutalaisia, lisää kerroksen syrjintää ja ennakkoluuloja.

Joanne ja hänen siskonsa Morgan (Justine Lupe, Succession, Marvellous Mrs. Maisel), valkoiset ja uskonnottomat naiset, sitten taas kehystetään cool girleiksi, jotka pitävät hauskaa, eivätkä todellakaan ole mitään nipoja nalkuttajia. Hyvännäköisiä, ei ehkä penaalin terävimpiä tyttöjä, hauskoja ja rentoja. Toisin kuin ne vaimot. Noah kuvailee itsekin omaa exäänsä vitsillä hauskaksi, jonka jälkeen sekä Joanne ja Noah nauravat röhöttäen päälle. Koska eihän nyt vaimomateriaalia oleva nainen hauska voi olla!

Naisten jakaminen tällä tavalla kahteen leiriin tuo pahan maun suuhun ja on yhtä raikasta kuin sata vuotta sitten haudattu sukka. On sitoutumisen ansaitsevia kunnollisia kuivia naisia (the old ball & chain!) ja lyhyen aikavälin herkullisia hempukoita. Siis madonnoja ja huoria (ks. yllä). Sarjan alussa miespäähenkilön Noahin ystävät kirjaimellisesti kuvailevat Joannea (ja tämä sanotaan ääneen lähes näillä sanoilla) sellaisena naisena, jonka kanssa pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei mennä naimisiin.

Se mikä Nobody Wants Thisissä toimii ja tuntuu virkistävältä – ja jonka arvelen olevan sarjan suuren suosion syynä nostalgian ja Adam Brody -kuolaamisen lisäksi – on pääparin suhde, joka kannattelee sarjaa. Asioista, vaikeistakin, jutellaan ja toista tuetaan. Erityisesti suostumuksen kannalta rakastin kohtausta ennen parin ensimmäistä seksikertaa. Adam Brodyn hahmo kertoo omasta aloitteestaan ja selkeästi, mitä odottaa heidän suhteeltaan ja mitä haluaa sanottaen myös, että jos Joanne haluaa jotain vähemmän vakavaa siinä ei ole mitään vikaa. Ah! Lisää tällaisia keskustelua. Suostumuksen tulee olla myös T niin kuin Tietoon perustuvaa ja on ihan mahtavaa, että ennen seksiä molemmat tietävät millaisia odotuksia seksin jälkeiseen suhteeseen toisella liittyy. Jenkkisarjassa itse seksistä ei harmiksi keskustella, mutta tämä on jo hyvä alku ja harvinaista representaatiota.

Ymmärrän myös, miksi monille Noahn Joannelle sanoma ”I can handle you, olen sinun puolellasi” on romanttinen validaatio maailmassa, jossa naisten tunteet ovat aina liikaa (vaikka yhäkään Joannella ei mitään suuria tai vaikeita tunteita sarjassa näy). Niin vähän olemme saaneet nauttia rauhallisista miehistä romanttisen rakkauden kohteena viihteessä, että kiltti, söpö, vastuullinen ja välillä höpsö Noah ilostuttaa minunkin sydäntäni valtavasti. Myös ikä näkyy 44-vuotiaiden Bellin ja Brodyn kasvoilla ja sekin on sarjassa ilon pilkahdus.

Nämä parit riemut talutti minut väsyneenä koko sarjan läpi, mutta hirveän suuren feministiseen iloon ne eivät kuitenkaan riitä. Vaikka kaikki se perinteisten romanttisten komedioiden toksinen representaatio, josta ainakin osa yleensä on pääparin dynamiikassa, on nyt ulkoistettu lähinnä muihin naisiin, ummehtuneisuus on silti sarjan pääsävy. Suurin ongelma sarjassa on, että haitallisen stereotyyppisen kuvaston määrä ei ole vähentynyt, se on vain siirtynyt. Tunteellistenkin kohtausten taustalla pörrää ihan vain naisvihan tunkkaisuus ja se esti ainakin minua saamasta mahan pohjaan niitä perhosia, joita parhaimmat romanttiset komediat kutsuvat esiin.

Silti katsoin sarjan loppuun. Me romantiikan nälkäiset viihdefanifeministit elämme sellaisessa puutteessa, että vähän heppoisempikin kyhäelmä tulee kyllä hotkittua.

Nobody Wants This, suoratoistopalvelu Netflix, 2024, 1 kausi

The post Nobody Wants This – pientä virkistystä ummehtuneessa paketissa appeared first on Elina Nikulainen.

Olet tehnyt paljon töitä tasa-arvon edistämiseksi. Kertoisitko hieman taustastasi ja siitä, miksi halusit kirjoittaa kirjan suostumuksesta?

Mää olen kohta tehnyt 20v tasa-arvotöitä, erityisesti väkivallan vastaista työtä, sekä Suomessa että muualla. Tehnyt sekä suoraa puhelinauttamista että vaikuttamistyötä ja suostumus aiheena on tullut paljon esiin kaikissa keskusteluissa.

Väkivallasta on kirjoitettu paljon Suomessakin ja todella ansiokkaasti. On tärkeä kuvailla väkivaltaa ja tehdä selkeitä linjauksia kuten ”ei on ei” ja ”vain kyllä on kyllä”. Suostumuksen syvälliseen ymmärtämiseen tarvitsee jokainen muutakin kuin somessa toimivia linjauksia. Tarvitaan tilaa ja vapautta pohtia. Esimerkiksi englanniksi populaareja suostumuskirjoja on jo jonkin verran, mutta suomeksi tarve kansantajuiselle ja helposti lähestyttävälle suostumuskirjalle oli suuri.

Suomessa saatiin vihdoin päivitettyä lakiin raiskauksen määritelmä suostumuksen puutteena alkuvuodesta 2023. On siis todella ajankohtaista tietää mitä suostumus on, mitä kaikkea siihen liittyy ja miten siitä voi keskustella. Suostumuksen kysyminen ja antaminen ei tapahdu tyhjiössä vaan siihen vaikuttaa todella paljon ympäröivä kulttuuri.

Teoksessa esitellään suostumukseen liittyvä muistisääntö: “tatti”. Haluaisitko avata sen meille? 

Kansainvälinen perhesuunnittelujärjestöjen liitto IPPF on kehittänyt muistisäännön ”consent is as easy as FRIES”, jossa jokainen kirjain kuvastaa jotenkin tärkeää asiaa suostumuksesta. Halusin kääntää tän suomeksi sellaiseen muotoon, joka olisi helppo muistaa ja siitä syntyi TATTI. Mietitkö suostumusta? Ota TATTI haltuun.

Suomeksi nää muistettavat asiat suostumuksesta on siis:

T niin kuin Takaisin vedettävää. Aina saa muuttaa mieltään, vaikka kesken seksin.

A niin kuin vapaasti Annettua. Suostumukseen ei kuulu minkäänlainen painostus tai vallan väärinkäyttö.

T niin kuin Tietoon perustuvaa. Esimerkiksi ehkäisystä ei saa valehdella; kondomia ei saa ottaa pois kesken seksin ilman erillistä lupaa.

T niin kuin Tiettyä. Suostumus pätee vain siihen yhteen kertaan, esimerkiksi seksiin päättynyt baari-ilta ei takaa, että toista kiinnosta seksi myöhemmin yöllä tai aamulla.

I niin kuin Innostunutta. Aito suostumus tulee ilosta ja kiinnostuksesta, ei esimerkiksi pelosta että toinen jättää tai tarpeesta vaikuttaa coolilta.

Avaan näitä kirjassa ja esimerkiksi mun Instagram-tilillä lisää, tervetuloa vilkuilemaan!

Käsittelet kirjassasi suostumusta usein fiktiivisten esimerkkien kautta. Tiesitkö alusta saakka, että haluat hyödyntää populaarikulttuuria teoksessasi tällä tavalla.

Tiesin kyllä ja tähän oli kolme syytä. Kirjat, joissa käsitellään seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa pelkästään tositapauksien kautta ovat usein todella raskaita, uudelleen traumatisoivia pahimmillaan. Halusin luoda vankkaan väkivaltatyön ymmärtämiseen pohjaavan kuitenkin toiveikkaan lukukokemuksen, sellaisen mikä olisi turvallinen ja houkutteleva myös ihmisille, joita ei aihe muuten kiinnosta tai se sattuu liikaa. Lempeän jämäkkään otteeseen fiktiiviset esimerkit sopivat hyvin.

Toiseksi, tarinat ja populaarikulttuuri on ihmisten arkea lähellä ja me nautitaan ihan tolkuttoman suuri määrä viihdettä koko ajan, ehkä sen enempää pysähtymättä miettimään millaisia viestejä se sisältää. Viihde vaikuttaa meidän suostumukseen liittyviin asenteisiin paljon enemmän kuin varsinaisesti suostumusta käsittelevät korkeakulttuurin teokset. Marvel ja muut populaarikulttuurin tuotteet saavuttaa todella suuren joukon ihmisiä ja siksikin niillä on potentiaalisesti paljon merkitystä.

Kolmas syy oli mun sydän. Rakastan populaarikulttuuria ja koen että ilo on todella tärkeä osa oikeudenmukaisuuden edistämisen työtä ja myös väkivallan vastaista työtä. Fiktio tuo niin paljon iloa arkeen ja on ihana puhua kaiken vakavan lomassa myös välillä höpsöistäkin esimerkeistä. Oli ihanaa väkivallan vastaisena asiantuntijana päästä olemaan iloinen; oon töissäni niin tottunut olemaan vakava koska väkivalta on vakava asia ja se ansaitsee vakavan käsittelyn.

Olet onnistunut teoksessa tuomaan tärkeät, mutta hyvin raskaat ja vaietut aiheet helposti lähestyttävään ja viihteelliseen muotoon. Oliko teemojen käsittely “lempeän jämäkästi” vaikeaa? Millaisia tunteita kävit läpi kirjoitusprosessin aikana?

Tää on musta aivan valtavan hyvä ja tärkeä kysymys. Kiitos, kun kysytte tästä!

Oli vaikeaa. Aihetta käsitellään lähes pääsääntöisesti aina väkivallan vastaisessa työssä sen väkivallan, kivun ja kauheuden kautta. Ja se on tosi tärkeetä. Mut samalla tarvitaan toiveikkaita tiloja, joissa luodaan malleja sille todellisuudelle, joka halutaan luoda. Sen kirjoittaminen on vaikeaa, enkä ole itse tällaista kirjaa suostumuksesta itse nähnyt missään. Mulle olisi ollut paljon helpompaa kirjoittaa raaka ja vihainen kirja, mutta mää uskon, että me tarvitaan tätä lempeää jämäkkyyttä juuri nyt. Niin, että ne jotka ehkä vähän haparoi saa kiinni oikeasta suunnasta eikä tipahda johonkin Andrew Tate -kaninkoloon. ”Älä raiskaa” on tosi tärkeä yhteiskunnallinen viesti, mutta näitä asioita pohtivalle, ehkä riskiryhmässä olevalle ihmiselle se ei toimi. Kukaan ei ajattele olevansa raiskaaja ja ne harvat, jotka niin ajattelee, ei tuosta viestistä välitä.

Toisekseen tän kirjan kirjoittaminen oli surullista. Kun kuvittelee suostumuskulttuuria ja miten sitä toteuttaa seksissä niin tajuaa, että vaikka se vaatii tietynlaisen vinksautuksen päässään, vähän niin kuin näkökulman ja katseen muuttamisen kokonaan toiseksi, samalla ymmärtää miten tosi helppoa ja yksinkertaista se loppujen lopuksi on. Miten helppoa olisi suostumus ollut seksissä silloin joskus nuorenakin ja miten helppoa se on nyt. Mää tulin tosi surulliseksi tästä ja oon kuullut samaa joiltakin lukijoilta myös. Että tavallaan se vihaisuus olisi ollut helpompi käsitellä kuin kaunis suostumuksellisuus, mitä ei ole saanut.

Onko jokin esimerkillinen elokuva, sarja tai kirja, johon toivoisit kuulijoiden tutustuvan oman teoksesi lisäksi?

Näin keväällä ihanan Andrew Scottin ja Paul Mescalin tähdittämän All of Us Strangersin ja siinä oli kaksi hienoa avausta suostumuksesta. Toinen oli ihan peruskysymys ”Saisinko suudella sua” ennen ensimmäistäkään läheisyyttä ja toinen tilanne, jossa Mescalin hahmo Harry pitää Scottin hahmoa Adam sylissään ja selittää hänelle seksuaalisesta unestaan. Kuvailun päätteeksi Harry kysyy Adamilta ”kiinnostaisiko sua tällainen?”

Elokuva kertoo surusta, kaipuusta sekä vanhempien ja lasten suhteesta ja nää suostumuskohtaukset on vain pieniä, ohikiitäviä hetkiä, mutta yhä vaan niin harvinaisia. Toivoisin, että voitaisiin nähdä suostumuksen kysymystä ja siitä juttelua paljon enemmän mistä tahansa teemasta kertovissa tarinoissa ja juuri tällä tavalla, vaivattomasti ja itsestäänselvinä.

Jos sinulla olisi kaikki valta, minkä asian maailmassa muuttaisit ensimmäisenä?

Kyllä mää muuttaisin sen, että kaikki aktiivisesti pyrkisi olemaan turvallisia toisilleen. Se avaisi myös todellisen vapauden maailmaan, rakkauteen ja seksiin.

Turun kirjamessujen teema on tänä vuonna “Pelin henki!”. Millainen peli kirjasi olisi? Voisiko suostumusta käsitellä pelin avulla?

Suostumus ois ehdottomasti jokin sellainen peli, jossa kaikki voittaa! Koska siitähän suostumuksessa on juuri kyse. Kun kaikilla on turvallista, kaikilla on myös hauskempaa ❤️

* Jaettu luvalla, kiitos inspiroivista kysymyksistä Sanni ja Sara!

The post Millainen teos ”Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta” on? appeared first on Elina Nikulainen.

Aloin katsoa Netflixin kiinalaista The Rational Life (理智派生活) -sarjaa. Yritän pitää mandariiniani yllä ja romanttinen komedia on minulle rakas, joskin feministinä usein haastava genre.

Sarjan alkupuolella lähtee käyntiin juonikuvio, jonka oletin päättyvän tosi ikävästi. Päähenkilö Shen Ruoxinin pomo on ihastunut häneen, mutta tunne ei ole molemminpuolinen. Kuvittelin, mihin juoni tässä kepeässä sarjassa oli menossa; Shen Ruoxin torjuu pomonsa Xu Minjien, joka sen jälkeen tekee hänen elämänsä työpaikalla hankalaksi. Tästä saataisiin sarjaan jännitettä.

Olin kuitenkin ilokseni väärässä. Ruoxin torjuu pomonsa, Xu Minjie ottaa asian vastaan hyvin, jatkaa Ruoxinin tukemista töissä ja sarjan loppuun asti heidän välinsä pysyvät erinomaisina.

Jokainen romanttista komediaa tai oikeastaan mitä tahansa elokuvagenreä seurannut tietää, ettei tämän näin kuulu mennä. Perinteisesti miehen kuuluu katkeroitua torjunnasta ja siitä tulee naiselle tavalla tai toisella ikäviä seurauksia. Vähintäänkin hän menettää ystävänsä tai mieheltä aikaisemmin saaneensa tuen. Tyyppi onkin ystävä vain niin kauan, kun hänellä on mahdollisuus saada seksiä tai rakkautta. Oli virkistävää ja ihanaa nähdä, miten The Rational Lifen ”nice guy” paljastui oikeastikin sellaiseksi.

Yllätykseni herätti minut siihen, miten harvinaista suostumuksen esittäminen on tällä tavalla. Ajoittain saatamme nähdä jo suostumusta kuvattavan silloin, kun molemmat osapuolet haluavat olla yhdessä. Suostumuksen näkyminen silloin, kun ei saa mitä haluaa tai tulee torjutuksi, on huomattavasti harvinaisempaa. Tilanne, jossa toiveet rakkaudesta romuttuvat ja oma haluttavuus kyseenalaistuu ei ole koskaan helppo. Suostumuskulttuurissa olennaista on kuitenkin se, ettei toisen torjumista tarvitse pelätä. Suostumuskulttuurissa voi luottaa siihen, että toinen käsittelee omat ikävät tunteensa torjutuksi tulemisesta ja mahdollisen vihan tai katkeruuden itse – tai purkamalla ne muun ihmisen kuin torjujan kanssa torjunnan hetkellä.

Torjutuksi tulemisen taidon tulee olla avainasemassa väkivallan vastaisessa kasvatuksessa. Näin kansainvälisen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä haluan huomioida juuri tämän asian, sillä se on olennainen, kun pyrimme siirtymään raiskauskulttuurista suostumuskulttuuriin.

Seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa tapahtuu myös parisuhteissa ja silloin, kun toinen ei halua tuottaa pettymystä kumppanilleen tai muulle tärkeälle ihmiselle torjumalla. Vaikka suostumus seksiin näennäisesti olisi, ollaan kaukana todellisesta suostumuksesta jos se tulee pelon tai miellyttämishalun seurauksena. Jokainen reagoi seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan uhkaan eri tavalla, ja usein puhutaan fight, flight, freeze ja fawn -traumareaktioista, vapaasti suomennettuna taistele, pakene, jäädy tai ole mieliksi. Muista reaktioista on jonkin verran jo puhuttu mediassa, mutta miellyttämisreaktiota on julkisesti käsitelty vähemmän. Erityisen vähän siitä on puhuttu kontekstissa väkivallan uhasta selviytymiseen.

Mieliksi oleminen saattaa usein säästää meidät aggressiivisemmalta väkivallalta tai sen uhalta. Tämä on yksi syy, miksi naiset saattavat ahdistavassa tilanteessa antaa häiritsijälle väärän puhelinnumeron, tai nauraa vitseille, jotka todellisuudessa pelottavat ja oksettavat. Joissain tilanteissa miellyttäminen on pienempi paha, kuin kieltäytymistä seuraava uhka.

Tilastot kertovat, että vaarallisin tilanne väkivaltaa parisuhteessaan kokeneelle naiselle on eron hetki. Jokainen hetkeäkään heterodeittimaailmassa ollut tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada cis-miehiltä niskaansa. Naiset pelkäävät torjujan asemassa olemista valtavasti – aivan syystä. Näemme viihteessäkin koko ajan, mitä meille torjuessamme käy. Siksi The Rational Lifen juonikuvio tuli minulle aivan puun takaa.

Emme kuitenkaan ikinä pääse todelliseen suostumuskulttuuriin, jos ei-sanan sanomista tarvitsee pelätä. Suostumus ei ole vain sitä, että kummatkin haluavat tai ovat ihastuneita toisiinsa. Elämässä tulee usein vastaan tilanne, jossa ihastuminen ei ole molemminpuolista tai rakkaan kanssa halut ovat eri tahtisia. Torjuminen ei saa olla pelottavaa. Täytyy olla hyväksyttävää sanoa ”ei” tai ”myöhemmin”. Kummatkin ovat myös seksipositiivisia vastauksia.

Siirtyäksemme pois raiskauskulttuurista, tarvitsemme erinomaisten vuorovaikutus- ja tunnetaitojen sekä rakenteellisten muutosten, kuten suostumukseen perustuvan raiskauslainsäädännön lisäksi myös parempaa suostumuksen representaatiota viihteessä.

Tarvitsemme tarinoita, joissa esitetään pettynyt kosija, flirttailija tai muu romanttisten aikeiden omaava mies ottamassa torjunta vastaan kunnioittaen ja ilman, että elokuva tai sarja langettaisi rangaistuksen miehen torjuvalle naiselle. Tarvitsemme malleja siihen, miten oman pettymyksen tai särkyneen sydämen voi käsitellä ilman, että tekee torjujan olon turvattomaksi ilkeydellä tai uhkaavuudella. Tarvitsemme enemmän Xu Minjien kaltaisia miehiä sekä valkokankaalle että arkeemme.

Tämä blogiteksti on alunperin julkaistu Naisasialiitto Unionin sivuilla. Tekstin pohjalta syntyi esikoisteokseni Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta luku 5: Torjutuksi tulemisen taito. Kuva: Sonja Siikanen

The post Tarvitsemme tarinoita, joissa on turvallista antaa pakit appeared first on Elina Nikulainen.