Maanantaina 15.9. olin MTV3 Viiden jälkeen -ohjelmassa haastattelussa digitaalisista rajoista Verkko ilman väkivaltaa -hankkeen luotsaajana. Keskustelimme aiheesta juontaja Mikko Suursalmen kanssa. Eppu Wikströmin käsialaa oleva sarjakuva sijainnin seuraamisesta oli saanut jo somessa hyvin näkyvyyttä ja aloitti myös televisiohetken. Noin 10 minuutin haastattelun löydät täältä.

Haastatteluun valmistautuessani kirjoitin myös pidemmin ajatuksia digitaalisista rajoista toimituksen lähettämien kysymysten pohjalta. Ajattelen, että niistä saattaa olla iloa ja hyötyä myös blogin lukijoille.

Mitä kaikkea digitaalinen väkivalta voi olla?

Digitaalinen väkivalta voi olla hyvin monimuotoista. Se voi olla esimerkiksi seksuaalista häirintää somessa, syväväärennettyjen alastonkuvien tekemistä tekoälyllä, ilman suostumusta lähetettyjä dickpickejä, teknologiavälitteistä ihmiskauppaa tai parisuhteessa tapahtuu kontrollia.

Uudessa sarjakuvassa kuvataan erityisesti digitaalisten laitteiden mahdollistamaa kontrollia. Mitä kaikkea se voi esimerkiksi parisuhteessa olla?

Digitaalista kontrollia voi olla esimerkiksi sijainnin seuraaminen joko tavallisilla sovelluksilla, vakoiluohjelmilla tai fyysisillä jäljittimillä. Se voi olla myös painostamista sometilien ja sähköpostin salasanojen jakamiseen tai pankkitunnusten kontrollointia.

Se on yleensä osa muuta parisuhdeväkivaltaa ja nykyään lähes kaikissa parisuhdeväkivaltatapauksissa osana on jonkinlainen digitaalinen ulottuvuus.

Digitaalista kontrollia voi olla esimerkiksi juuri tuollainen sijainnin seuraaminen joko tavallisilla sovelluksilla, vakoiluohjelmilla tai fyysisillä jäljittimillä. Se voi olla myös painostamista sometilien ja sähköpostin salasanojen jakamiseen tai pankkitunnusten kontrollointia ja sitä kautta toisen sähköisen identiteetin hallintaa tai eristämistä. Nykyään lähes kaikkeen tarvitaan pankkitunnukset ja ihminen on todella pulassa ilman niitä. Niiden hallinnalla voidaan myös tehdä toisen nimissä ihan kaikkea.

Joissakin perheissä ja parisuhteissa esimerkiksi sijainnin jakaminen on aivan normaalia ja joillekin se on taas ennenkuulumaton ajatus. Onko tähän oikeaa vastausta?

Kaikkein tärkeintä tällaisissa asioissa on pitää huolta, että ketään ei painosteta tai syyllistetä jakamaan sijaintiaan ja että mielen saa aina muuttaa.

Yleisesti ottaen ihmisillä on erilaisia rajoja, joillekin sijainnin jakaminen voi olla täysin ok, joillekin tietyissä tilanteissa tai tietyillä rajoituksilla ja joillekin ei koskaan. Kaikki vaihtoehdot on aivan yhtä ok, eivätkä kerro esimerkiksi rakkauden määrästä yhtään mitään.

Suostumus on tärkeää myös digitaalisia rajoja ajatellessa. Suosittelen TATTI-muistisäännön pohtimista myös digitaalisiin ympäristöihin liittyen.

Voiko rajojen rikkominen olla myös tahatonta?

Kyllä voi. Ihmisillä on niin erilaisia rajoja, ettei välillä yksinkertaisesti tule ajatelleeksi, että toiselle voi tulla epämukava olo jostain sellaisesta, joka itselle on tavallista tai mieluisaa. Siksikin on tosi tärkeää jutella kumppanin kanssa myös digitaalisista rajoista.

Miten näistä asioista tulisi vaikkapa kumppanin kanssa keskustella?

Säännöllisesti ja selkeästi. Tärkeää on, että nämä keskustelut olisivat turvallisia eli ei vaadita tai painosteta toisia oman mielen mukaisiin vaihtoehtoihin. Jos toinen ei halua jakaa esimerkiksi sitä sijaintiaan se on tosi ok.

Omat mieltymykset voivat myös muuttua ajan kanssa. Parisuhteen alkuvaiheessa saattaa olla tiiviimpää yhdessäoloa ja sitten aikaa myöten alkaa tarvita enemmän omaa tilaa.

Tasaisin väliajoin on hyvä miettiä omaa käytöstä. Onko muilla ihmisillä hyvä olla minun kanssani? Teenkö selväksi että ”ei”n sanominen on minun kanssani aina ok?

Missä kohtaa pitäisi itse pysähtyä ja miettiä, rikkooko toisen rajoja?

Sanoisin, että tasaisin väliajoin on hyvä miettiä omaa käytöstä ihan yleisesti ottaen. Onko muilla ihmisillä hyvä olla minun kanssani? Teenkö selväksi että ”ei”n sanominen on minun kanssani aina ok?

Erityisesti silloin kun huomaa, että oman rakkaan käytös ärsyttää ja haluaisi että tämä vain tekisi niin kuin itse haluaa, olisi hyvä pysähtyä miettimään mistä oikeasti on kyse. Onko siellä taustalla jotain muuta mistä olisi hyvä jutella. Jokin tarve, mihin löytyisi sanoittamalla ja pyytämällä molemmille ok tapa täyttää.

On tärkeä jaksaa kuunnella toista, jos saa palautetta jostain asiasta, mitä tekee ja mistä toiselle tulee paha olo. Pitää pyytää anteeksi, miettiä mitä voi muuttaa ja tehdä se.

Mahdollistavatko digitaaliset välineet myös vainoa parisuhteen päättymisen jälkeen? Millaista?

Usein kontrolli jatkuu vainona parisuhteen päättymisen jälkeen ja vaikka tekijä ei samalla tavalla enää pääse kontrolloimaan fyysisiä laitteita tai uusia salasanoja niin esimerkiksi vakoiluohjelmia voi olla vielä puhelimella, puhelinpommitus saattaa jatkua ja häpäisy somessa. Vainoa parisuhteen jälkeen voidaan tehdä myös ilman laitteita ja esimerkiksi jos on yhteisiä lapsia, heitä usein käytetään väkivallan välineinä.

Verkkoympäristö ja some ei ole mitenkään vähemmän tosielämää kuin verkon ulkopuolinen. Vietämme ison osan elämäämme siellä.

Mitä jokaisen tulisi mielestäsi ymmärtää digitaalisesta väkivallasta?

Verkkoympäristö ja some ei ole mitenkään vähemmän tosielämää kuin verkon ulkopuolinen. Vietämme ison osan elämäämme siellä. Omia arvoja on tosi tärkeää toteuttaa myös verkossa. Me olemme aivan sama ihminen myös somessa ja laitteiden äärellä. Kumpikaan ei ole vapaapassi törkeämpään käytökseen.

Tärkein yksittäinen asia muuttaa olisi, että verkossa tapahtuva väkivalta otettaisiin yhtä vakavasti kuin muualla tapahtuva. Tiedämme tutkimuksista, että seuraukset ovat hyvin samanlaisia molemmista. Seurauksina voi ollaa traumaa, ahdistusta, unettomuutta, kyvyttömyyttä keskittyä, tehdä töitä, opiskella, itsensävahingoittamista… Moni menee täysin toimintakyvyttömäksi esimerkiksi syväväärennetyistä alastonkuvista ja toipumisessa voi mennä vuosia.

Nuoret kohtaavat erityisen paljon kiusaamista ja seksuaaliväkivaltaa verkossa. Onko tätä mahdollista ehkäistä muuten kuin estämällä nuorten pääsy verkkoalustoille?

Mihinkään väkivaltaan ei ole vain yhtä ratkaisua, vaan on tärkeää ottaa aivan kaikki mahdolliset keinot käyttöön. Ihan lapsesta lähtien pitää saada jo kasvatusta kotona ja koulussa siitä, minkäläinen käytös on väkivaltaa ja että kaikki asiaton on myös verkossa kiellettyä.

Alustojen ja somejättien sääntelyä pitää tuntuvasti lisätä. Me olemme eläneet vähän kuin villissä lännessä tämä somen alkuaika. Esimerkiksi EU:n Digital Services Act antaa tähän jo jonkin verran työkaluja.

Tärkeää olisi myös lisätä aikuisten läsnäoloa somessa. Esimerkiksi Sua Varten Somessa tekee huipputyötä juuri nuorten suosimilla alustoilla ja on usein siellä aivan ensimmäisenä tukemassa seksuaalista väkivaltaa somessa kokevaa nuorta.

The post Mitä jokaisen tulisi ymmärtää digitaalisesta väkivallasta appeared first on Elina Nikulainen.

Tällä hetkellä teknologiavälitteistä väkivaltaa voi olla erityisen vaikeaa tunnistaa väkivallaksi. Siitä puhutaan aivan liian vähän, siihen ei juuri puututa ja sen vaikutusta usein vähätellään.

Saako toisen sijainnin seuraamista vaatia? Kun jakaa tiliensä salasanat, kertooko se suuresta rakkaudesta ja siitä ettei ole mitään salattavaa? Pitääkö toiselle aina vastata reaaliajassa vai voiko rakkaan viestin lukea ja vastata myöhemmin? Pitääkö lähettää nudeja, jotta someflirttailun kohteen kiinnostus säilyy? Digiympäristöissä oletusarvo on nykyisin helposti se, että yhteyden pitäisi olla salamannopeaa, kokoaikaista ja intensiivistä. Siis ainakin jos oikeasti tykkää toisesta ja on valmis asettamaan hänet etusijalle.

Tosiasiassa jos kaipaa todisteita voidakseen luottaa toiseen tai jos ei voi koskaan irrottaa yhteydestä rakastettuunsa, kertoo se huolestuttavia asioita suhteesta tai henkilöstä itsestään. Toisen someprofiilin jokaisen liikkeen jatkuva kyttääminen ei tee kenellekään hyvää. Pahimmillaan tällainen pakkomielteisyys ilmenee väkivaltaisena kontrollina. Esimerkiksi toisen jatkuva pommittaminen viesteillä ja soitoilla ja vaatimus olla aina tavoitettavissa sekä toisen somekäyttäytymisen pienimpiinkin yksityiskohtiin puuttuminen on juurikin sitä, väkivaltaa. E:n tilanne ylläolevassa sarjakuvassa ei valitettavasti ole harvinainen.

Viime keväänä työpäiväni olivat täynnä erilaisiin teknologiavälitteisen väkivallan tapauksiin tutustumista syventyessäni Verkko ilman väkivaltaa -hankkeeseen. Digitaalisten rajojen kysymykset pyörivät paljon mielessäni samoin kuin se, miten vähän niihin kiinnittyi huomiota julkisessa keskustelussa. Verkko ilman väkivaltaa -podcastimme ensimmäisessä jaksossa Naisten Linjan Ella Grandströmin ja Pääkaupungin turvakodin Tommi Tolmusen kanssa keskustellessa digitaaliset rajat nousivat esille yhtenä isona asiana. 

Tämä aikakausi tuntuu lähtökohtaisestikin olevan erityisen huono terveelle etäisyydelle ja tauoille jopa ihan vain itsensä ja teknologian välillä; doomscrollaamme itsemme huonovointisiksi. Kun suhde teknologiaan on usein jo lähes sairas ja olemme “kroonisesti online”, ei ole ihme miksi digitaaliset rajat voi olla parisuhteessa niin vaikea paikantaa ja sanoittaa toiselle ihmiselle. Monilla myös niiden kunnioittaminen vaatii yhä opettelua ja osa rikkoo niitä tahallaan.

Tilastot ovat karuja. Poliisin mukaan verkkovälitteinen seksuaaliväkivalta on yhä tavanomaisempaa ja kohdistuu yhä nuorempiin lapsiin. Vastaavasti Ensi- ja turvakotien liitto kertoo, että jopa 45 prosenttia 16–17‑vuotiaista seurustelleista tytöistä on kokenut väkivaltaa parisuhteessaan. Fyysisen, seksuaalisen ja henkisen väkivallan lisäksi väkivalta saattaa usein olla juuri teknologiavälitteistä väkivaltaa kuten jatkuvaa viestittelyä, sijainnin seuraamista tai muuta digitaalista kontrollia sekä seksuaalisten kuvien jakamista ilman suostumusta. 

Tällä hetkellä teknologiavälitteistä väkivaltaa voi olla erityisen vaikeaa tunnistaa väkivallaksi ja vääräksi. Siitä puhutaan aivan liian vähän, siihen ei juuri puututa ja sen vaikutusta usein vähätellään. Esimerkiksi tietynlainen seksuaalinen häirintä verkossa, kuten nuoriin naisiin kohdistuva seksuaalissävytteinen ahdisteleva kommentointi, on niin yleistä somessa, että moni erityisesti nuori turtuu siihen. Vaikutukset voivat silti olla vakavia ja näkyä vasta vuosien päästä.

Seksuaaliseen häirintään turtumisen ja intensiivisen yhteydenpidon ihannoinnin keskellä teknologinen kontrolli ja jatkuva huomio voi normalisoitua osaksi ihan tavallista ja tavoiteltavaa parisuhteen mallia. Se on todella vaarallista. Digitaalisten rajojen kunnioittamista tulisi opettaa kaikenikäisille.

Rajojen kunnioittamisen lisäksi kykyä tunnistaa ja vetää omia rajoja digitaalisesti tulee vahvistaa. On tärkeää huomioida kun puhumme digitaalisista rajoista, että niiden vetämisen hyväksyttävyyteen liittyy paljon sukupuolittuneita oletuksia: naisten pitää aina laittaa muiden tunteet omiensa edelle ja varoa loukkaamasta ketään ja miesten taas tulee aina olla valmiina vaikka alastonkuviin. Muunsukupuoliset ja sukupuolettomatkin on usein kasvatettu näiden binääristen sukupuolinormien mukaan. Digitaalisia rajojen tunnistamista tulee vahvistaa näitä normeja purkamalla.

Teknologia voi tuoda meitä lähemmäs rakkaitamme, kun joudumme olemaan erossa pitempiä aikoja. Se voi myös tuoda suurta iloa arkeemme ja parhaimmillaan piristystä seksielämäämme. Sen ei kuitenkaan saa antaa hallita mitään ja siitä pitää pystyä irrottamaan, eikä teknologiaa saa käyttää kontrollin välineenä. 

Jokaisella meistä on oikeus digitaalisiin rajoihin ja omaan tilaan. Myös parisuhteissa.

Verkko ilman Väkivaltaa -hanketta ja digitaaliset rajat -sarjakuvaa rahoittaa Alfred Kordelinin säätiö.

The post Digitaalinen kontrolli ei ole suurta rakkautta vaan väkivaltaa appeared first on Elina Nikulainen.

VAROITUS: Sisältää isoja spoilereita Spider-Man: Brand New Day -elokuvasta

Jos olet lukenut kirjoittamani Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta sinulle ei tule yllätyksenä se, kuinka paljon rakastan Peter Parkerin -hahmoa ja kuinka paljon näen erityisesti Tom Hollandin uusissa Hämähäkkimies-elokuvissa tärkeää sanomaa myös suostumukseen ja terveisiin parisuhteisiin liittyen. Olen nimennyt yhden luvun kirjassani kokonaan hänen mukaansa “Hämähäkkimiehen suhteet ennen ja nyt” ja siinä käsittelen ensimmäisen kolmen uuden Hämiksen kuvausta Peterin suhteesta MJ:hen ja myös ystävyyttä Nedin kanssa. 

Olin siis tietysti aivan innoissani ensimmäisten joukossa ostamassa lippuja uusimpaan Spider-Man: Brand New Day -leffaan ja olen itse asiassa nähnyt sen nyt jo kahdesti. Tom Holland on upea Peter Parker ja upea Hämähäkkimies (tai “both”, elokuvan nähneet tietävät mihin viittaan :). Elokuvassa oli paljon onnistumisia, vaikkei kaikki mennytkään ihan putkeen. Jos haluat jutella leffasta yleisesti ottaen lisää, laita mulle yksäriä vaikkapa Instagramissa (@elina.nikulainen).

Brand New Day onnistuu jälleen kerran tarjoilemaan hyvän miesroolimallin Tom Hollandin esittämässä Peter Parkerissa ja hänen supersankariminässään Hämähäkkimiehessä (olen niin vanha, etten – sori vaan – pysty sanomaan Spider-Man…). Näinä aikoina kaipaamme kipeästi nähdä hyväntahtoisia, vahvoja ja lempeitä nuoria miehiä, jotka pyrkivät toimimaan oikein ja elokuva onnistuu tässä hienosti. Peter Parker ja Hämähäkkimies edustaa yhä  todella hyvää vastavoimaa kaiken maailman manfluenssereiden toksisille alfamieshorinoille.

Elokuva on jo alle parissa viikossa tuonut yli 1,5 miljardia lipputuloja eli tavoittanut aivan valtavasti ihmisiä, joista löisin vetoa reippaasti yli puolet on miehiä. Sen kulttuurinen vaikutus on valtava. Siksikin olen todella onnellinen, että se jatkaa terveellisen ja turvallisen mallin näyttämistä pojille ja nuorille miehille siitä, mitä suostumus rakkaudessa merkitsee.

”Mitä tekee Peter torjunnan hetkellä? Toisin kuin usein viihteessä näemme, hän ei suutu, ei syytä rakkauden kohdettaan, ei kiukuttele, ei vaadi MJ:tä käsittelemään pettymystään, ei ala haukkumaan.”

Erityisesti kaksi kohtausta ovat mielestäni todella onnistuneita suostumuksen näkökulmasta. Yksi elokuvan koskettavimmista hetkistä tulee, kun MJ saa vahingossa selville heidän yhteisen historiansa. Peter voi sen varjolla vuosien odottamisen jälkeen vihdoin kertoa MJ:lle, kuinka paljon häntä rakastaa. MJ kuitenkin toteaa muistinpyyhkimistaian toimineen ja unohtumattomasti (hehheh) luonteelleen uskollisena toteaa: “En rakasta sinua, en edes tunne sinua” ja jokainen katsoja näkee ja kokee, miten Peterin kovia kokenut sydän särkyy entistä pienemmiksi ja viiltäviksi palasiksi. Mitä tekee Peter torjunnan hetkellä? Toisin kuin usein viihteessä näemme, hän ei suutu, ei syytä rakkauden kohdettaan, ei kiukuttele, ei vaadi MJ:tä käsittelemään pettymystään, ei ala haukkumaan. Hän hyväksyy tilanteen ja kantaa kipunsa itse. Peter Parker tai Hämähäkkimies ei taida koskaan olla ollut yhtä vahva ja ihailtava. Torjutuksi tulemisen taitoa huipussaan!

Eikä tässä vielä kaikki. Kun MJ poistuu tilanteesta ja tajuaakin, ettei hänellä ole kännykkäänsä mukanaan, MJ pyytää vielä Peteriä viemään hänet kotiin ja Peter mukisematta vie. Hän on oikeasti “nice guy”, naapuruston ystävällinen Hämähäkkimies myös torjunnan hetkellä. MJ ei ole mitään hänelle velkaa, eikä ansaitse kiukuttelua tai auttamatta jättämistä. 

Tämä kohtaus on niin hieno ja harvinainen esimerkki valtavirtaviihteessä turvallisesti ja terveellisesti torjutuksi tulemisesta – ja niin tärkeä erityisesti näinä aikoina – että minua itkettää ihan vain tätä kirjoittaessa. Näin toimii sankari ja näin toimii hyvä, ihan tavallinen mies. Tässä on esimerkkiä jokaiselle pojalle ja miehelle siitä, miten torjunta otetaan vastaan. Maailmassa, joka on täynnä naisten rajoja rikkovia ja niitä väkisin venyttäviä roolimalleja meillä on yhä 60-luvulla luotu nuori mieshahmo, joka on elänyt ajan mukana ja joka samaistuttavuudessaan antaa hienoa tukea myös suostumuskulttuurin edistämiseen. 

Toinen ihana esimerkki hyvän suhteen kommunikaatiosta tulee pian tämän kohtauksen jälkeen. MJ on joutunut mielenhallinnan uhriksi ja kun hän on ollut toisen ihmisen ohjailtavana, tämä toinen ihminen MJ:n kehossa suutelee Peteriä. Koska Peter luulee MJ:n olevan oma itsensä, hän vastaa suudelmaan. Kun tilanne on ohi ja MJ on taas oma itsensä, Peter pyytää tapahtunutta anteeksi. Vaikka kohtaus on tärkeä juonenkuljetuksen väline, anteeksipyyntö toimii silti myös hienona esimerkkinä avoimesta ja kunnioittavasta kommunikaatiosta ihmisen kanssa, jota rakastaa ja jolle haluaa vain hyvää. Toivon, että tämäkin kohtaus jää pojilla ja miehillä sydämiin ja mieliin.

Suostumukseen liittyen voisin totuuden nimissä myös hieman kritisoida elokuvaa, vaikka epäonnistuminen ei olekaan ihan yhtä selvää. Nämä kaksi kohtausta ovat kuitenkin jo niin isoja voittoja, että jätetään se kritiikki toiseen kertaan.

Haaste sinulle rakas lukija: vie elämäsi teini-ikäinen katsomaan tämä leffa! Ei tarvitse mitään taustatietoa tai esivalmisteluja, elokuvasta voi nauttia yksittäisenä toimintaviihteenä. Ja sitten elokuvan jälkeen keskustele näistä kahdesta kohtauksesta ja niiden herättämistä tunteista. Miten teinisi ottaisi vastaan torjunnan? Miten kertoa tunteidensa kohteelle, että jotain ikävää tapahtui, mitä tämä ei ehkä muista? Ja jos olet itse nuori, näitä kysymyksiä voi pohtia myös ystävien kanssa tai rauhassa yksikseen.

The post Spider-Man: Brand New Day ja torjutuksi tulemisen taito appeared first on Elina Nikulainen.

“I don’t want to minimize the impact and significance of what I’m describing as a backlash […] But I wonder if this backlash is a supernova. When some stars die, they don’t dwindle at first: they explode in size and release staggering amounts of light and energy” Rebecca Solnit, The Beginning Comes After the End: Notes on a World of Change, 2026, p.75

Alkuvuoden olen raastavan hitaasti työstänyt toisinkoistani. Kirjaa, joka kulkee vielä toistaiseksi nimellä Verkko ilman väkivaltaa. Sen ytimessä on vahva usko siihen, että kaikesta teknologiasta on mahdollista tehdä turvallista jokaiselle. Tähän olen uskonut aina. Ratkaisut ovat jo olemassa, ne tulee vain ottaa käyttöön.

Raastavan hitaan kirjoittamisen lisäksi alkuvuosi ei ole ollut kovinkaan positiivinen naisiin ja vähemmistöihin kohdistuvaa teknologiavälitteistä väkivaltaa ajatellen. Hirveitä asioita tulee juuri nyt pintaan kaikkialta ja esimerkiksi syväväärennösväkivallan (eli muun muassa tekoälyllä ilman suostumusta tehtyjen alastonkuvien) määrä tuntuu räjähtäneen käsiin.

Keväinen kasautui syksyisen päälle. Nimittäin viime syksynä jotain minussa repesi pitkän hiertymisen jälkeen. Jopa minun, pääosin sitkeän kuin mikä ja ikuisen toimijuuden puolesta rummuttajan, on ollut vaikeaa pitää kiinni uskosta siihen, että asioita voi oikeasti korjata. Livestriimattu ja kolmatta vuotta jatkuva kansanmurha syövytti joka päivä tehokkaasti toivoani ja… Se hapertui ja katosi. Toiminta alkoi tuntua merkityksettömältä, eikä sitä korjannut yhdenkään aktivistin “toiminta luo toivoa” -mantran toistelu, ei vaikka itsekin yritin manifestoida sitä todeksi jatkamalla aktivismia.

Kun usko ja toivo on koetuksella, mitä jää jäljelle? Rakkausko? 

Toivottomuuden keskellä huhtikuussa törmäsin kuin tilauksesta Rebecca Solnitin uusimpaan kirjaan The Beginning Comes After the End: Notes on a World of Change (2026, Granta, ei suomennettu). Tässä Hiirenkorvilla -blogisarjassa, jonka ensimmäisessä osassa kirjoitin Helga Westin Puhu Nukke -kirjasta, nostan lukemistani teoksista heränneitä yksittäisiä oivalluksia tai syitä, miksi esittelyssä oleva kirja on minulla hiirenkorvilla.

Jo parin sivun lukemisen jälkeen kyyneleeni alkoivat vieriä. Kirjan alussa Solnit ystävineen seisoo San Franciscon lähistöllä kukkulalla, josta näkee silmänkantamattomiin valtamereen johtavaa laidunmaata, ja hengittää sisään historiallista hetkeä. Kahdensadan hehtaarin alue on luovutettu ikuisiksi ajoiksi takaisin sen oikeille vastuullisille hoitajille Gratonin heimolle. Solnit kuvaa kirjassaan Suomessa vähemmän tunnettua Land Back -liikettä, joka pyrkii palauttamaan Yhdysvaltojen alkuperäiskansoille heiltä aikoinaan anastetut alueet, ja sen merkittäviä onnistumisia viime vuosikymmeniltä.  Vuonna 2024 Gratonia vastaavia luovutuksia tapahtui Yhdysvalloissa paljon.

Suurelle yleisölle Rebecca Solnit on tunnettu mansplaining (miesselittäminen) -termin synnystä, ja hän onkin erinomainen ilmiöiden sanoittaja. Minulle parasta hänen teksteissään on kuitenkin aina rakkaudellisen aktivismin historian tiivistys. Solnitin kirjat, tämäkin, ovat aina täynnä rakkautta. Rakkaus on tekoja. Solnit ei vain kirjoita, hän on myös itse tekemässä muutosta, jota kuvaa. Mielestäni rakkautta on juuri se, että vuosikymmeniä toimii johdonmukaisesti ja periksiantamatta niiden asioiden puolesta, joiden oikeudenmukaisuuteen uskoo.

Rakkaus on myös rehellisyyttä. Monet uskovat, että elämme nyt hirviöiden aikaa. Alunperin Antonio Gramscin noin vuonna 1930 fasismin noususta kirjoittamaa katkelmaa vanhan ja uuden ajan välissä olevasta hirviöiden ajasta lainataan nykyään paljon. Solnit ei kiellä hirviöiden olemassaoloa pitääkseen toivoa väkisin hengissä, vaan kääntyy rehellisesti ja rohkeasti niitä päin. Todellinen toivokaan ei koskaan rakennu sille, että silmät suljetaan julmuuksilta tai puetaan ylle ruusunpunaiset linssit suodattamaan miellyttävämpi todellisuus. The Beginning Comes After the End katsoo tätä hirvittävää hetkeä raivokkaine vastaiskuineen suoraan silmiin ja näkee niiden takana kuolinkorinan. Supernovan räjähdys on kammottava, mutta sekin seurauksineen häviää. Hirviöiden aika menee ohi. Alku seuraa loppua.

Miksi sitten Solnit toimii minulle vaikka toivoa toitottavat taisteluhuudot eivät? 

Fantasiakirjailija Ursula Le Guin kuvaa elämää näin: “Jos pystyt näkemään asian kokonaisuudessaan, se näyttäytyy aina kauniina. Planeetat, elämät… Mutta läheltä katsottuna, maailma on pelkkää liejua ja kiveä. Päivittäinen elämä on rankkaa työtä, siihen väsyy ja sen kaavat kadottaa” (oma suomennokseni) ja tämä lainaus on usein auttanut minua keskittämään katseeni uudelleen. 

Solnit tekee samaa. Hän kuvailee aktivismia ja muutoksen tekemistä pitkällä aikavälillä. Toisteisen arjen raapivat oksat näkyvät, mutteivät hallitse kokonaiskuvaa. Samaan aikaan kun hän on kirjassa tiukasti kiinni tämän nimenomaisen hetken haasteissa, hän tarkastelee toiminnan virtaa lintuperspektiivistä ajan ulkopuolella. Solnit punnitsee rehellisesti – kaikkinensa – kokonaisuutta. Oma väsähtämiseni saa uudet mittasuhteet.

The Beginning Comes After the End esittää todisteita hitaasti kasvavasta, osin hallinnollisten yksityiskohtien täyttämästä kehityskaaresta, jossa sitkeä yhdessä yrittäminen tuottaa tulosta samalla tavalla kuin vesi murtaa kiveä. Muutoksen selkärankana on ihmisten keskinäinen kytkös, yhteydet (Solnit käyttää sanoja interconnection ja nonseparation) maailmankaikkeuden osien välillä. Jo yksi ihminen on kokonainen ekosysteemi, joka koostuu lukemattomista yhdessä toimivista mikro-organismeista. Kaiken yhteyden tunnustava ja vähitellen kasautuva kehitys pääsee syvemmälle rakenteisiin kuin äkillinen vallankumous.

Solnitin lukeminen tuo minulle rauhaa. Hänen maalaamansa kuvat tuntuvat minusta täydellisiltä. Ei virheettömiltä vaan kokonaisilta. Muutos on rujoudessaankin kaunis ja tosi. Uskon siihen. Ehkä toivon tuntemiseen tarvitsen juuri asian näkemisen kokonaisuudessaan.

Mutta ehkä jaksamisen mahdollistaja ei sittenkään ole toivo tai edes usko, jotka katsovat toiminnan tulevaisuuteen ja siksi tarvitsevat usein kokonaisuutta tuekseen. Ehkä jaksamisen mahdollistaja on Solnitin kuvaileman yhteyden tunteminen tässä ja nyt. Avain siihen on rakkaus. Rakkaus, joka loistaa arkisen liejunkin keskellä.

The post Hiirenkorvilla Rebecca Solnit: Aktivismia kun maailma palaa eli ehkä toivoa tärkeämpää onkin rakkaus appeared first on Elina Nikulainen.

Netti on ollut täynnä toinen toistaan hirvittävämpiä tarinoita siitä, mitä Epsteinin asiakirjoista tällä kertaa paljastui: lasten sukuelinten mittaamista, raiskauksia, murhia, pahoinpitelyjä… Tapoja, joilla nainen ja tyttö on ollut pelkkä loppuunkulutettava ja tuhottava tavara. Some tuntuu tällä hetkellä oksettavalta villiltä länneltä mitä kuvottavinta väkivaltaa, jonka tarinoiden pyörteissä keskiverto käyttäjä tuntee olonsa sekopäisen järkyttyneeksi ja vainoharhaiseksi. Mikä on totta, mikä ei? Jos niin hirvittäviä asioita kuin luemme ja näemme on todella ja oikeasti tapahtunut, miksei tämä ole ykkösuutinen aivan kaikkialla? Jos ei ole, miksi tällaisilla hirveyksillä mässäillään kuin ne olisivat viihdettä?

Epsteinin asiakirjojen julkaisu täysin mahdottomana massana ja niistä kädenlämpöinen uutisointi uhrien oikeudet ohittaen tuntuu kaasuvalotukselta: se ajaa epäilemään mielenterveyttään. Tietysti tässä ei sinänsä ole mitään uutta väkivaltaa kokeneille tai naisille ja naisiksi kasvatetuille ylipäätään. Meitä pyritään usein kaasuvalottamaan juuri väkivaltaan liittyen. Sitä tekevät sekä yksilöt että kulttuuri, jossa kasvamme.

Mutta mittakaava. Että tämäkään – tämäkään! – ei riitä repimään alas sitä hyvä veli -verkostoa, joka suojelee raiskaajia, kunhan heillä on riittävästi rahaa ja vaikutusvaltaa. Kyse ei ole pelkästään Yhdysvaltain eliitistä vaan kansainvälisestä.

Missä ovat seuraukset? Missä on uutisointi, joka purkaa kahden vuosikymmenen raiskausrikollisuuden mahdollistaneen kulttuurin ja laittaa tekijät vastuuseen? Mitä mahdollisuuksia on yhdelläkään meistä luottaa enää järjestelmän suojeluun, kun seurauksia ei tule edes tällaisesta?

Kaikki tämä kasaantuu Trumpin uudelleenvalinnasta syntyneen naisten pelon päälle. Your body, my choice -hokema trendasi silloin somessa ja kaikki mitä Yhdysvalloissa on sen jälkeen tapahtunut esimerkiksi aborttioikeuden kiristämiseen liittyen vahvistaa ilmeisen someprovokaation takana olevan vankan todellisuuspohjan. Kirjoitin tuolloin, että Trumpin poliittinen menestys on monella tapaa raiskauskulttuurin voitto. 

Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki juuri raiskauskulttuurista.

Väkivaltaa väkivallan perään

Vaikka olemme tienneet Epsteinin ihmiskaupan hirveyksistä jo vuosia, viime viikon perjantaina Yhdysvaltojen oikeusministeriö julkaisi tähän mennessä suurimman Epstein-materiaalimassan. Se sisälsi yli kolme miljoonaa asiakirjaa ja tuhansittain videoita ja valokuvia. Sekä yli sadan uhrin nimiä ja henkilötietoja, mukaan lukien 31 alaikäisen uhrin. Materiaalin joukossa oli myös lähes 40 alastonkuvaa, joista pystyy tunnistamaan naisten ja teinityttöjen kasvoja.

Yksi itseäni eniten järkyttäneistä asioista tässä viimeisessä tiedostojen julkaistamisessa onkin ollut se, miten jälleen uhrien oikeudet, heidän hyvinvointinsa ja toipumisensa näytti olevan sivuseikka. Miten on jum&%#€ta mahdollista, että valtiollinen toimija julkaisee uhrien tunnistettavia nimiä, yhteistietoja ja alastonvalokuvia verkkoon? Tällaisissa asioissa ei saa tapahtua virheitä.

Naiset ja tytöt, jotka olivat kärsineet jo sanoinkuvaamatonta tuskaa aiheuttaneesta väkivallasta, joutuivat uuden, julkisen luonteensa vuoksi erittäin traumatisoivan väkivallanteon ja rikoksen kohteeksi kun heidän alastonkuviaan julkaistiin. Sillä kyllä, ilman suostumusta julkaistun tunnistettavan alastonkuvan julkaiseminen on väkivaltaa, vaikka tekijä olisi oikeusministeriö. 

Tiedostojen julkistamisen prosessin julistettiin ottavan uhrien oikeudet vakavasti, mutta ne ovat mitä ilmeisemmin olleet niin vähäisen prioriteetin asia, että prosessissa tehtiin puolivahingossa (tai hiljentämistarkoituksella?) *lisää väkivaltaa* erittäin haavoitetuille naisille ja tytöille.

Nyt jo poistetuttujen kuvien ja tietojen julkaisu myllersi uhrien elämät “ylösalaisin”. Uhrit kuvailivat sitä “törkeäksi”, “hengenvaaralliseksi” ja “uudelleentraumatisoivaksi”. Yksi uhri oli saanut tietojensa levittämisen jälkeen tappouhkauksen. 

Väkivaltaa väkivallan perään. Raiskauskulttuurissa uhrit saavat keskittyä toipumiseen vasta vuosia tai vuosikymmeniä väkivallantekojen jälkeen.

Järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen

Se mikä on täysin varmaa Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa rikoksissa ilman syvempääkään perehtymistä epäiltyjen seksuaalisuutta loukkaavien väkivallan tekojen yksityiskohtiin on, että järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen. Heidän tietojensa ja alastonkuviensa jakaminen on niistä viimeisin.

Järjestelmä petti uhrit, mutta silloinkin kun se edes hieman toimi, ihmiset pettivät heidät. Epstein tuomittiin jo vuonna 2008 alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta, mutta se ei lopettanut hänen, tuomion jälkeen rekisteröidyn seksuaaliirikollisen, saamaansa tukea ja sitä kautta painajaismaista toimintaansa. 

Juuri tämä on raiskauskulttuurin ytimessä. Tapahtui mitä vaan, vaikutusvaltainen tai hurmaava tekijä voittaa. Epsteinin ihmiskaupan epäillään kestäneen lähes kaksi vuosikymmentä, kymmenen vuotta myös tuomion jälkeen. Myös oikeusjärjestelmän vinoumat mahdollistivat Epsteinin toiminnan jatkumisen (Epsteiniä vastaan nostettuja oikeustoimia voi seurata täältä NPR:n koosteesta).

Edes Epsteinin saatua tuomion eliittiyhteisö ei hylännyt häntä tai suhtautunut hänen toimiinsa kriittisesti ja niistä rikosilmoituksia tehden. 

Mikään järjestelmä ei auta lopettamaan raiskauskulttuuria, jos yhteisöt ja ihmiset niiden sisällä eivät ole valmiita oikeustuomion lisäksi lopettamaan väkivaltaista toimintaa puuttumalla siihen, olemalla tukematta sitä ja eristämällä tekijän.  Jokaisen tulee puuttua ympärillään näkemäänsä ja oikeasti toimia arvojensa mukaisesti; nollatoleranssin tulee olla meidän DNAssamme. 

Kaikesta tästä tulisi raportoida sen vakavuuden vaatimalla tavalla, samalla sitä mahdollistavaa kulttuuria aktiivisesti purkaen, tekijöitä vastuuttaen ja uhrien oikeukset keskiössä pitäen. Hälyttävän vähän on Suomessa näkynyt tätä näkökulmaa.

Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat sen

Hirvittävän väkivallan tekijät ja sen mahdollistavat ovat usein aivan tavallisia ihmisiä. Arvostettuja älykköjä, poliitikkoja, IT-yrittäjiä, kansainvälisten järjestöjen pomoja, aviomiehiä ja yleensä juuri miehiä tukemassa toisia miehiä. Ei pelkästään tässä Epsteinin tapauksessa tai Yhdysvalloissa. Ranskassa Gisele Pelicot, jonka aviomies huumasi vaimoaan tarjoten verkossa häntä raiskattavaksi, olisi säästynyt vuosikymmenien tuskalta jos joku näitä ilmoituksia nähneistä miehistä olisi puuttunut asiaan. Italiassa parituhatta aviomiestä jakoi vaimojensa alastonkuvia toisilleen ilman suostumusta vuosia Facebookissa ilman että kukaan puuttui. 

Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat väkivallan jatkumisen vaikenemisellaan tai välinpitämättömyydellään. Raiskauskulttuuria ylläpitävät ne ihmiset, jotka unohtavat julkista keskustelua käydessään sen, että jokainen Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa uhri on ihminen, ainutlaatuinen yksilö, jolle on aiheutettu sanoinkuvaamatonta kipua ja kärsimystä ja jotka tuskin koskaan tulevat saamaan kaikesta tästä julkisuudesta mitään hyvää.

Rankaisemattomuuden kulttuuri, jossa hirvittävimpienkään rikosten tekijöille ei tule seurauksia ja joista uutisoinnissa mahdollistava kulttuuri jätetään perkaamatta, on iso syy siihen miksi niin moni ei koskaan kerro kokemastaan eikä seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa saada poistettua maailmasta.

Maailmassa, jossa tämän tason seksuaalirikokset eivät räjäytä koko systeemiä, naisia pelottaa. Ja aivan syystä.

The post Väkivaltaa väkivallan perään: Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki raiskauskulttuurista appeared first on Elina Nikulainen.

Ihanaa ja innostavaa kansainvälistä suostumuspäivää 30.11.! Päivä osuu tarkoituksella YK:n Oransseille viikoille 25.11.-10-12., jotka pyrkivät lopettamaan sukupuolittuneen väkivallan. Suomessa vietetään nyt myös kiihkeintä pikkujouluaikaa, jolloin suostumustematiikka on erityisen tärkeää. Monilla työpaikoilla ja harrastuksissa meno voi äityä juhlissa villiksi ja on tärkeää muistaa huolehtia, että kaikkeen intiimiin on jokaisen osapuolen suostumus. Ja kyllä, myös humalassa. Alkoholi ei oikeuta rajojen rikkomista. Häirintä on häirintää ja väkivalta on väkivaltaa, oli uhri tai tekijä tai molemmat humalassa tai selvinpäin.

Sukupuoliin liittyvät odotukset seksuaalisesta halusta ja toisten huomioimisesta sekä erilaiset valta-asemat vaikuttavat paljon ihmisten välisissä suhteissa. Naisiksi kasvatetut opetetaan usein miettimään enemmän toisten tunteita kuin omia rajojaan ja tämä heijastuu usein kaikkeen romanttiseen ja seksuaaliseen liittyvään. Pojille harvemmin taas opetetaan herkkyyttä ja tunnetaitoja, joiden osaaminen helpottaa suostumuksen varmistamisessa.

Jokainen heterodeittimaailmassa tai vain baarissa ollut nainen tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada joiltain miehiltä niskaansa. Sama tyyppi, jolta satoi aluksi kehuja, alkaakin sadatella ja syytää kirouksia.

Jokainen heterodeittimaailmassa tai vain baarissa ollut nainen tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada joiltain miehiltä niskaansa. Sama tyyppi, jolta satoi aluksi kehuja, alkaakin sadatella ja syytää kirouksia. Mukavalta vaikuttava aloitetta tekevä mies voi tästä syystä tuntua uhkaavalta, koska ei vaan voi tietää miten hän tulee torjuntaa käsittelemään. Kokemus opettaa suurimman osan naisista varovaisiksi miesten kanssa ja samaa näemme myös viihteessä. Tästäkin syystä johtuen tulee varmistaa, että erityisesti miehenä tekee aloitteen turvallisesti oli sitten kyse pikkujoulujen pussailusta, treffeistä tai seksistä.

Esikoisteoksesani “Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta” käsitellään myös maskuliinisuusnormeja, jotka vaikuttavat miesten käytökseen aloitteen teon hetkissä. Luku 5 “torjutuksi tulemisen taito” pohtii, miten naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta väheksyvä kulttuuri vaikuttaa tilanteissa, joissa nainen haluaisi sanoa “ei” tai ei tiedä, mitä haluaa. Luvun lopussa on listaus tavoista, miten aloitteen tekemisestä ja mahdollisesta torjunnasta voi tehdä turvallisemman. Ajattelen, että tämä vinkkilista sopii hyvin näin pikkujoulukauteen.

Näin teet aloitteen ja otat pakit vastaan turvallisesti

1. Älä oleta

Älä oleta toisen kiinnostusta, sukupuolta, seksuaalisuutta, halua, yhtään mitään. Tarkinkin ihmisten tulkitsija ja ihmistuntija erehtyy arviossaan joskus.

2. Kuuntele ja kysy

Kuuntele mitä toinen sanoo ja viestii. Ilmaise selkeästi kysyen, mitä toivot toiselta ja mihin haluat vastauksen.

Luvan sijaan (”saako suudella”) voi kysyä halusta (”haluaisitko suudella minua?”), fokus siirtyy heti haluun, eikä lupaan, joka asettaa helposti toisen jotenkin vartijaksi. Halusta kysyttäessä toisen halu tulee myös näkyväksi ja tärkeäksi.

3. Anna tilaa ja aikaa vastaukselle
   Ei riitä, että kysyy ja saman tien alkaa hommiin (esimerkiksi pussaamaan). Pitää odottaa, että toinen vastaa, antaa sille vapaa tila, eikä olettaa vastausta mihinkään suuntaan. Älä keskeytä. Yritä antaa aluksi toiselle selkeitä sanallisia vinkkejä, ettet suutu pakeista ja että on ok kieltäytyä. Itsevarmakin ihminen voi ihan hyvin sanoa esimerkiksi ”Ymmärrän hyvin, jos et ole kiinnostunut ja se on ok”.

4. Kysy uudestaan ja tarkemmin, jos et ymmärrä

Jos saat vastauksen, jota et ihan ymmärrä, on ok pyytää tarkennusta ja mielellään mahdollisimman helpossa muodossa, esimerkiksi kyllä-ei-kysymyksellä. Esimerkiksi ”Ymmärränkö nyt oikein, ettet ole kiinnostunut minusta siinä mielessä?” tai ”Tarkoitatko, ettet haluaisi pussailla mun kanssa nyt vai ylipäätänsä?”. Erityisesti naiseksi kasvatetuilla torjunnan hetki on vaikea ja siihen liittyy usein pelkoa. Siksi vastaus ei ole aina välttämättä ihan selkeä. On myös mahdollista, ettei vain tiedä, miltä tuntuu ja sekin on tärkeää hyväksyä vastaukseksi.

5. Tunne itsesi

Itsensä tunteminen on todella tärkeää suostumuksessa ja niin myös aloitteen tekemisen hetkellä. Tunteissasi ei ole mitään väärää, mutta jos tiedät, että sinulle tulee helposti vihainen olo pakeista, kiinnitä erityisesti huomiota, ettet pura vihaa torjujaan. Jos tunnet torjunnasta häpeää tai kelpaamattomuutta, valmistaudu sen tuntemiseen ja jätä tunteiden käsittelylle myöhemmin aikaa. Jos et tiedä millaisia tunteita torjunnasta herää, käytä aikaa niiden tunnistamiseen ja nimeämiseen ensi kerralla, kun tulet torjutuksi ihan missä tahansa asiassa.

6. Ota vastaan positiivisesti

Jos saat pakit, ota ne positiivisesti tai neutraalisti vastaan. Et ole yhtään huonompi tai vähemmän rakastettava niiden vuoksi. Voit kommentoida ”ok, ymmärrän” ja lähteä pois tilanteesta tai laskea kännykän kädestä.

7. Älä jankkaa tai painosta

On eri asia kysyä selvennystä kuin jäädä jankkaamaan. Jankatessa toivoo samaan kysymykseen eri vastausta.

8. Käsittele mahdollisiin pakkeihin liittyvät tunteet itse tai jonkun muun kuin torjujan kanssa

Jos olet suunnittelemassa aloitetta, mieti myös ihminen (tai päiväkirja tms), jolle voit purkaa tilanteesta heränneitä tunteita. Niiden kantaminen ei kuulu mahdolliselle torjujalle. Se on sinun oma työsi ja läheisiltä voi pyytää purkuapua.

9. Romanttisten tai seksuaalisten tunteittesi kohde ei ole mitään velkaa sinulle

Tämä on tärkeää sisäistää. Vaikka itse toivoisi toiselta jotain, hän ei ole mitään velkaa sinulle. Ei selitystä, ei tukea pettymyksellesi. Samoin sinäkään et ole velkaa muille, jotka sinulta jotain odottavat. Tämä ajatus poistaa todella paljon paineita ”ein” sanomiselta, kun ei tarvitse tietää miksi tai pystyä sanoittamaan syitä. ”Ei” riittää, se on kokonainen lause kuten sanotaan.

Bonusvinkki: lun teet aloitteen, pidä huolta että toisen on helppoa poistua tilanteesta ja ettet vaikuta fyysisesti uhkaavalta. Älä esimerkiksi aja toista nurkkaan sinun ja seinän väliin. Se ettei tilanteesta voi helposti poistua, tekee siitä ahdistavan.

Näillä vinkeillä pääsee jo pitkälle turvallisen aloitteen tekemisessä! Ja jos haluat lukea aiheesta lisää, kirja on nyt tarjouksessa täällä.

Miten sinä pidät huolta, että toisen on turvallista sanoa sinulle ”ei”? Jaa oma vinkkisi blogin kommenteissa.

Suostumuksellisia hetkiä ja iloista pikkujoulukautta kaikille!

Tämä kirjoitus on osa Otto Malmin Säätiön ja Kari Mattilan säätiön apurahoilla tehtävää Suostumuskulttuuri NYT -sosiaalisen median materiaalia.

The post Suostumuskulttuuri NYT: Miten tehdä aloite turvallisesti? appeared first on Elina Nikulainen.

“Se, mitä joskus on tapahtunut, voi tapahtua uudelleen. Saamelaiset muistavat, ja tuo kokemus lävistää ajan ja paikan ja siirtyy sukupolvelta toiselle”

Helga West: Puhu nukke (Otava, 2025)

Tämä vuosi on ollut hyvin kummallinen, täynnä pikakelauksella kulkevia päiviä ja kuukausia ja samaan aikaan viikkoja, jotka matelevat hitaammin kuin tietotyöläinen nousee etätöihin maanantaiaamuna. Aivoni tuntuvat noudattavan samaa sekoilua ajan kanssa. Ajatuksia olisi tavallaan paljon, mutta ne ovat hirvittävä sekamelska pintaraapaisusta kypsyttelyä vaativiin harppauksiin ja kaikkea siltä väliltä. Aika kulkee liian nopeasti ja hitaasti ja ajatukset ovat liian suuria tai pieniä, ikäänkuin en saisi niistä kiinni juuri oikealla hetkellä. 

Yritän hidastaa ajatustaifuunia ja tarttua tahmanäpeilläni joihinkin kohtiin siellä pyörteessä. Tästä tahdosta syntyi ajatus perustaa Hiirenkorvilla -blogisarja lukemieni kirjojen herättämien ajatusten pysäyttämiseen ja jakoon. Niiden ajatusten, jotka ovat ehkä hieman syvällisempiä ja monisyisempiä kuin mihin somejulkaisut taipuvat, mutta toisaalta vasta keskeneräisiä, lisää kaivelua vaativia aihioita. Erityisesti yksinyrittäjälle ääneenajattelu tällä tavoin julkisesti on pelottavan lisäksi hedelmällistä (toivon). 

Hiirenkorvilla-nimii viittaa erityisen kiinnostaviin kohtiin kirjassa tai johonkin, mihin olen pysähtynyt ja mitä olen halunnut ajatella lisää. Tarkoitus ei ole siis kirjoittaa kirja-arvioita vaan nostaa esille jokin näkökulma ja sen herättämää ajatustenvirtaa. Omistamiani kirjoja minulla on todellakin taipumus taitella hiirenkorville, mutta kirjaston kirjoja tietysti kohtelen kunnioituksella ja käytän post it -lappuja. Luen kirjat yleensä yksin, enkä tällä hetkellä ole yhdessäkään lukupiirissä. Ehkä Hiirenkorvilla voikin toimia kutsuna liittyä keskusteluun kaikille, jotka ovat kulloisenkin kirjan lukeneet tai ovat siitä tai sen aihepiiristä kiinnostuneet?

Saamelaisaktivistin ja tutkijan Helga Westin teos Puhu nukke inspiroi tätä ensimmäistä osaa blogisarjasta. Erityisesti hiirenkorvilla kirjassa minulla oli luku Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa, joka käsittelee luiden palauttamista yhteisöilleen, saamelaisten pakkosulauttamista ja ylisukupolvista traumaa. West kietoo luvun elokuun alussa 2022 tapahtuneeseen saamelaisvainajien jäänteiden palautustilaisuuteen – luiden kotiinpaluun seremoniaan, kuten hän sitä välillä kutsuu – Máttajávrin (Mantojärven) rannalla sijaitsevalle Pyhän Ulriikan kirkon hautausmaalle.

“Esivanhempiemme luita on pidetty voitonmerkkeinä, osoituksena kaivajien omasta ylivertaisuudesta” kuvailee West lapselleen, joka pohtii hautojen kaivamisen logiikkaa ennen palautustilaisuutta. Tällainen oman egon pönkittäminen vihollisen tai muuten vain alempiarvoisempana pitämänsä olennon elottomilla jäännöksillä on nykyaikana sangen tuttua kuvottavasta trofeemetsästyksestä. Saamelaisten hautojen avaamista aikanaan perusteltiin pseudotieteellisin verukkein ja usein kirkon tuella. 

Seremonian puheissa toistui lupaus siitä, ettei vastaava haudanryöstö koskaan enää toistu. Lupaukset olivat tilaisuuden yleisölle kuitenkin laiha lohtu, sillä kuten West toteaa: “Se, mitä joskus on tapahtunut, voi tapahtua uudelleen. Saamelaiset muistavat, ja tuo kokemus lävistää ajan ja paikan ja siirtyy sukupolvelta toiselle”. Luiden ylöskaivaminen ja varastaminen jättää jälkeensä pelon koko yhteisöön: edes kuolema ei takaa lopullista suojaa.

Vainajien häpäisyä tapahtuu tänäkin päivänä

Vähemmistöryhmiin kuuluneiden vainajien syrjintä ja heidän ruumiinsa häpäisy ei ole vain mennyttä aikaa. Tämä selvisi minulle kirkkaasti alkuvuonna 2024 evaluointimatkallani Sri Lankaan. Vaikka arvioitavana ollut hanke keskittyi naisten poliittisiin oikeuksiin, haastattelujen aikana moni musliminainen nosti esille kipuaan COVID-19 aikaisesta häpäisystä: Sri Lankassa pakkokrematoitiin tuolloin muslimitaustaisten koronaan kuolleiden ruumiita, vastoin monien uskonnollista vakaumusta. Esimerkiksi Human Rights Watch kutsui toimintaa perättömillä julkisen terveydenhuollon tekosyyllä verhoilluksi vähemmistön vainoksi. 

Jo valmiiksi pohjaton suru moninkertaistuu, jos kuolleelle rakkaalle ei saa jättää asianmukaisia hyvästejä ja suruun kietoutuu pelko kuolemanjälkeisen elämän vaarantumisesta. Muualla maailmassa ihmiset saivat haudata kuolleet terveysturvallisesti omien uskomustensa mukaan. On selvää, että linjauksilla oli tarkoitus satuttaa jo syrjittyä vähemmistöä.

Kun viimeistelin tätä blogikirjoitusta tehtiin Suomessa muistopaikan häpäisy. Vilma ja Saara Salminen kertoivat somessa, miten 15-vuotiaana raiskatun ja murhatun Vendin muistopaikalle oli ilmestynyt häirintää tekstimuodossa, jossa kiitettiin tappamisesta ja ihannoitiin raiskaajamurhaajaa. Äärimmäiseen väkivaltaan kuolleen nuoren läheiset eivät saa edes rauhassa pysyvää muistopaikkaa. Eikä tämä ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta, kun muistopaikkaa oli häpäisty selkeän tarkoituksellisesti. Vendin läheiset käsittelevät suunnatonta traumaa ja turvattomuutta, joka heidän elämäänsä on tullut. On puistattavaa, että joku haluaa tietoisesti lisätä tätä tuskaa.

Häpäisy on väkivaltaa

Oma osaamiseni on keskittynyt erityisesti lähisuhteissa tehtyyn että julkisissa rooleissa (poliitikko, journalisti, ihmisoikeusaktivisti) oleviin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Töissäni olen käsitellyt monelta eri kantilta itsemääräämisoikeutta, mutta olen enemmän keskittynyt siinä eläviin yksilöihin ja rakenteisiin, en kuolleiden kohtelun vaikutuksiin yhteisöille. Westin kirja ja sen luku neljä avasi tämän kysymyksen tärkeyttä myös minulle.

Mikä saa olla koskematonta? Missä raja menee? Jotain hirvittävän raastavaa ja pelottavaa on ajatuksessa, että syrjintä ja väkivalta tai niiden uhka ei lopu edes kuolemaan. Syrjintä ja väkivalta nimittäin toimii aina myös varoituksena ja kontrollina muita yhteisön jäseniä kohtaan. Siksikin kuolemanjälkeisellä väkivallalla on merkitystä. 

Ja sitä häpäiseminen on. Väkivaltaa. Häpäisy on väkivaltaa. Se ylittää rajoja ja satuttaa. Sen tarkoitus on satuttaa.

Vaikka yksilö ei enää tiedä tai välitä, mitä hänen luilleen tai muistopaikalleen tehdään, jäljelle jäänyt yhteisö tietää ja kokee rangaistuksen nahoissaan. Osa kivusta lienee kontrollin menettämisen pelkoa, kuoleman jälkeen ei voi tehdä itse enää mitään ruumiinsa suojelemiseksi. Rakkaille ja yhteisöille tunne on sama, edes kuollutta emme pysty suojelemaan. Mietin, että vaikka eloton ruumis ei ole sen enempää minä kuin vaikkapa syväväärennetty digiversio minusta, se silti toimii eräänlaisena representaationa minusta. Itselleni ajatuksena ennen kuolemaa ja muille sen jälkeen.

Hautojen kaivelussa kiteytyy ehkä myös päättymättömän vainon pelko: mikä on joskus haudattu, se voidaan aina kaivaa ylös kuten West totesi. Sovittelu- ja korvausyritykset tapahtuvat maan pinnalla ja tässä ajassa, mutta uhkaa ei voi täysin poistaa, kun se kerran on keksitty. Myös naisiin kohdistuvaan väkivaltaan pätee tämä sama logiikka: yhden raiskaamaa ja tappamaa voidaan aina yrittää häpäistä lisää muistopaikkaa ja -tilaisuuksia loukkaamalla. Väkivaltaa voidaan tehdä koska vaan tulevaisuudessa ja mahdollisesti uudestaan ja uudestaan. Turvattomuus on nyt pesiytynyt osaksi tarinaa.

Ruumiin itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus

Oikeushammaslääkäri Helena Ranta puhuu usein työssään siitä, miten kuolleille kuuluvat ihmisoikeudet ja että läheisillä on oikeus tietää rakkaan hautapaikka ja kuolinsyy. Ajattelen, että ruumiin itsemääräämisoikeus, haudan lepo, missä tahansa muodossaan on kenties viimeinen ihmiselle kuuluva oikeus. Toisen maallisia jäämistöjä ei saa ryöstää tai turmella. Ihmisen muistopaikalle tulee osoittaa kunnioitusta ja läheisille antaa rauha surra. Tämä pätee sekä Suomessa, Saamenmaalla että kansanmurhan kohteena olevassa Palestiinassa, kaikkialla.

Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa aiheutti minussa todellisen ajatustaifuunin. Voisin kirjoittaa tätä postausta sivuja ja taas sivuja kaikkiin ilmansuuntiin ja paljon jäi nyt hautumaan. Suosittelen lukemaan Westin koko kirjan. Minulle kirja ja erityisesti tämä luku avasi sitä vääryyksien mittakaavaa ja syvyyttä, jota saamelaisiin on Suomessa kohdistettu, ja sen aiheuttamaa tuhoa saamelaisyhteisöissä. Tekee todella kipeää ymmärtää kolonialistisen Suomen häpeällistä historiaa, mutta mitään ei voi korjata ennen kuin sen nimeää ja siitä kantaa vastuun. 

Aion varmasti myös jatkossa pohtia lisää kuolleisiin kohdistuvaa häpäisyä osana väkivallan vastaista työtäni ja toipumisen tukemista. Tästä aiheesta on puhuttu todella vähän ja omatkin ajatukset ovat vielä ihan alussa. 

Tämän kuitenkin tiedän jo nyt. Jokaiselle kuuluu elämä ilman väkivaltaa. Ja kuolema.

The post Hiirenkorvilla Helga West: “Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa” eli miksi myös kuolleiden kuuluu saada olla rauhassa väkivallalta appeared first on Elina Nikulainen.

Vuosi 2024 oli minulle yhtä vuoristorataa. Esikoiskirjani julkaistiin ja sitä kautta sain pienen maistiaisen lapsuuden unelma-ammatistani kirjailijana. Kuinka kaikin puolin tunteellista!

Maailmalla meni ihmisoikeuksia ajatellen huonosti ja synkkä tammikuu 2025 tuntui välillä jopa raastavan päättymättömältä. Tasapainottaakseni maailmantuskaani käytin hetken miettiäkseni jotain täysin erilaista ja onnellisempaa; palasin viime vuoden parhaisiin kulttuurihetkiin ja tunteisiini niiden parissa. 

Tämän blogipostauksen voi lukea kokoelmana suosituksia. Listan esittelemät teokset saattavat tarjota hetkellisen paon aivan muihin ajatuksiin myös muille, joita nykyhetki painaa. Tai toimia inspiraationa kirjoittaa oma lista ja palata omien kulttuurikohokohtien kuviin ja tunnelmiin!

Eikä pelkoa, teksti ei sisällä ainakaan suuria spoilereita.

VUODEN KIRJA

Becky Chambers: Closed and Common Orbit

Tämä moderni scifiklassikko on varmasti minulle vuosikymmenen kirja. Se yksi, joka on niin täydellisen täydellinen jokaista juonenkäännettä, valittua ilmaisua ja henkilöhahmoa myöten. Kirjan sanat, sävel ja sanoma tuntuivat kaikki kumpuavan sieluni syvimmästä sopukasta, jostain ytimestä. Koin, että Chambers osasi kirjoittaa jotain minulle hyvin henkilökohtaista auki paremmin kuin itse olisin koskaan kyennyt. 

Ei siis kirjaimellisesti. En ole tekoäly, joka on saanut kehon, tai riistoplaneetalla orjaksi siitetty tyttö, jotka ovat kirjan näkokulmahahmot. Mutta tunteellisesti ja johtotähtenään usko kaiken vaikean ja kipeän keskellä siihen, että työn kautta toivo voi muuttua todeksi. Kirjasta hehkui ahkeran ja hyvää tarkoittavan ihmisyyden optimismi. 

Tästä Chambersin kirjasta opin muuten käsitteen hope punk. Se on juuri mitä nyt kaipaan: ajatusta toiveikkaasta tulevaisuudesta täynnä radikaalia sydämellisyyttä ja yhteisöllisiä ratkaisuja.

Bubbling under: Robin Hobb: The Assassin’s Apprentice

Löysin fantasiamestari Hobbin vasta vuoden 2024 viime metreillä! Hänellä riittää malttia punoa tarinaa ja rakentaa hahmojaan. Vuoden rakkain kuvitteellinen henkilö on minulle ehdottomasti FitzChivalry Farseer. Eläydyin hänen kasvutarinaansa niin syvästi, että en uskalla aloittaa trilogian viimeistä osaa, koska tiedän, että sen jälkeen millekään muulle ei ole enää tilaa…

VUODEN ELOKUVA

All of Us Strangers

Olen siitä helppo miellyttää, että menetän sydämeni täysin arvostamalleni näyttelijälle ja sitten kaikki hänen teoksensa innostavat. Arvelen nähneeni esimerkiksi koko Tilda Swintonin tuotannon, ainakin, vaikka elokuvista jokainen ei todellakaan ollut helppoa katseltavaa (tulee heti mieleen esimerkiksi Julia, Poikani Kevin ja puuduttava Only Lovers Left Alive). 

Andrew Scott (kuuma pappi Fleabagista)  ja Paul Mescal (Aftersunin isä) olivat vetäneet sellaiset suoritukset jo ennen All of Us Strangersiä, että odotin siltä paljon. Enkä silti pettynyt. Elokuva oli musiikkiaan myöten viiltävän kaunis, ajaton ja samalla selkeästi yhdessä aikakaudessa kiinni. Suru on tunne, jota emme näytä arjessa tai sen kuvaamisessa juuri yhtään, vaikka se on osa ihmisyyden kirjoa. Koska suru sattuu niin paljon, ehkä yritämme siistiä sen pois näkyvistä. Ja samalla teemme surusta vain kipeämpää. Andrew Scottin hahmo käsittelee elokuvassa vanhempiensa kuolemaa ja käy kipeitä keskusteluja heidän kanssaan. Mescal on lähes täydellinen poikaystävä. Sellainen sivuhahmo ja toimija, supporting actor, joka voi elää vain kuvitteellisessa rakennelmassa, jossa me olemme päähenkilöitä. Tarinassa päänsisäisen ja muiden kanssa jaetun todellisuuden raja on häilyvä.

Elokuvasta mainittakoon myös kaksi ihanaa suostumuskeskustelua. Toisessa Mescalin hahmo kysyy suutelemisesta ja toisessa hän kuvailee seksiunta, jonka näki Scottin hahmosta, ja päättää kuvailun kysymykseen “niin, että kiinnostaisiko sellainen?”. Kuumia, saumattomasti tilanteisiin sopivia kysymyksiä, joita niin harvoin valkokankaalla näemme! Elokuva muuten myös läpäisisi kirjassani ehdotetun suostumustestin kevyesti.

Bubbling under: Alienit

Katsoin kaikki Alien-elokuvat viikossa – myös vuonna 2024 ilmestyneen uutuuden Romuluksen – yksi per ilta! Se oli aikamoinen viikko se, eikä uniani suoranaisesti keventänyt facehuggermaisen nakukissani Maikan yölliset seikkailut… Vaikka xenomorph on mallikappale ensiluokkaisesta hirviöstä eikä kulu käytöstä, vielä ei ole keksitty miten korvataan kammotukselle täydellistä tasapainoa luova Ripley.

VUODEN SARJA

Slow Horses (Apple TV+)

Kun kirjoittaa esikoisteostaan ja erityisesti tekee sen viimeistelyä, kuten taiton jälkeistä tarkastusta, tarvitsee jotain täysin mukaansatempaavaa ja aivot huuhtovaa. Onnekseni löysin Slough Housen agentit Sri Lankan -työmatkan paluulennolla. Ensiksi River Cartwright (Jack Lowden) ja Jackson Lamb (Gary Oldman) siivittivät kotimatkaani, jonka jälkeen sain paljon kaivattua breikkiä kirjan lähes pakkomielteisestä viilauksesta (ja silti siihen jäi oikeinkirjoitusvirheitä!). Kakkoskauden loppu oli niin jännittävä, että pystyin katsomaan sitä vain viiden minuutin pätkissä, kun pelkäsin että happi loppuu ja saan kaikista kiihtyvistä juonenkäänteistä slaagin. Sarja on jännityksen lisäksi täynnä hienoja hahmoja (myös naiset!) ja ystävyyden ja rakkauden kuvausta. 

Slow Horsesia on tullut nyt neljä kautta ja taso on pysynyt erinomaisena, vaikka kakkoskauden jännitystä, surullisuutta ja samalla koomisia tähtihetkiä ei ole vielä pystytty ohittamaan. Oldman on sanonut, että tämä on hänen viimeinen roolinsa ja Lowdenia hehkutetaan pitkin poikin internetiä upeana Bond-ehdokkaana.

Bubbling under: Cunk on Earth (Netflix)

Kaipaan huumoriini vakavalla naamalla esitettyä yllätyksellisyyttä ja sitä Philomena Cunkin absurdi raportointi tarjoaa mielin määrin!

VUODEN HÖMPPÄ

Love Between the Fairy and the Devil (Netflix)

Tein neljä vuotta tasa-arvotöitä Kiinassa ja yritän uskollisesti pitää mandariinin opiskeluani yhä yllä. Ihan pelkästään sen takia (kröhöm) joudun välillä katsomaan C-draamaa. Meteor Gardenin olen jo nähnyt kahdesti ja The Rational Lifen myös. Fanitan täysillä molemmissa miespääosaa näyttelevää Dylan Wangia, jonka ilmeikkäät kasvot ovat erittäin viihdyttävät. En epäröinyt siis hetkeäkään, kun tanskalainen ystäväni näytti, miten saan Netflixistä Dylan Wangin romantasia-hittisarjan näkyviin myös omassa tilauksessani. Sarjassa ei ole nimittäin suomenkielisiä tekstejä, joten Netflixin käyttökieli piti vaihtaa englanniksi, että sen voi löytää valikosta. 

Ai että! Kaikki kliseet, mitkä pystyy kuvittelemaan fantasiamaailmaan, löytyvät kuunheimon ja keijujen valtakunnista –  ja vielä supermuoviset tietokonetaustat ylvään jäykän pokkuroinnin päälle. Bingokortti toksisista troopeista täyttyy alta aikayksikön tätä katsellessa. Mutta. Mutta silti. Jokin tässä sarjassa toimii. Vakuutin itselleni, että katson tätä vain mandariinin takia ja alku kieltämättä oli aika tarpomista kökön konegrafiikankin keskellä. Sitten Dylan Wang ja hänen upea vastanäyttelijänsä Esther Yu saivat minut täysin pauloihinsa. Heidän kemiassaan on jonkinlainen lumoava rytmi. Wangin taattu mahtipontinen pönttöily naurattaa. Sarjassa syöksähdellään äärimmäisyyksistä toisiin ja perinteinen kiinalainen lässyttävä siveyskäsitys on välillä raskasta. Välittömän tyydytyksen, pikaisten voittojen ja kiivaan tahdin maailmassa hitaasti syttyvän rakkauden seuraamisessa ja sen lojaaliudesta on kuitenkin jotain sekä viehättävää että lohduttavaa. Lisäpisteitä annan myös äänimaailmasta ja pukuloistosta. Musiikissa soi itkettävän kauniita klassisia kiinalaisia sointuja ja puvustus on ylenpalttista niin kuin vain fantasiamaailman aatelistolla voi olla. 

Ihan vain tulevaa Taiwanin työmatkaani valmistelevana kielikylpynä olen nyt aloittanut keijun ja paholaisen seikkailut taas alusta!

Bubbling Under: Love is Blind: Sverige (Netflix)

Viihdyttävää romanttista realityhömppää ja – kuten mulle parhaassa hömpässä aina – sain samalla kunnon boostin kieleen, joka ei ole arjessani läsnä. Ihmiset, heidän arkensa ja suhteensa ovat ruotsalaisversiossa ainakin minulle tunnistettavampia kuin yhdysvaltalaisessa alkuperäissarjassa.

VUODEN NÄYTTELY

Ryoji Ikeda (Amos Rex)

Yritin kovasti päästä takaisin Ikedan luomaan tunnelmaan muisteloissani, mutta se oli vaikeaa. Näyttely nimittäin imi minut täysin luomaansa maailmaan jo heti vuoden 2024 alussa. Olin kotona. Ikedan piippailu kuljetti minut avaruusalukseen, rakkaaseen mielikuvituspaikkaani. Jos jokin minua johdattaa, se on ajatus to boldly go, rohkeasti mennä, kuten Star Trekin alussa kapteeni lokikirjaansa Enterprise-aluksen tehtävää sanoittaa. Ryoji Ikedan pulppuavassa näyttelyssä, luomuksessa, olin omimmillani: ihailemassa hämmästyttäviä uusia maailmoja, joskus täynnä syvää punaista tai yksinkertaista viivaa, aina jonkinlaista biittiä.

Bubbling Under: New Eden: Science Fiction Mythologies Transformed ja Mars: The Red Mirror, Art Science Museum Singapore

Pääsin viime vuoden alussa työmatkallani pysähtymään Singaporessa yhdessä koko maailman suosikkipaikoistani eli Art Science -museossa, joka nimensä mukaisesti yhdistää taidetta ja tiedettä. Siellä sattui vielä olevan meneillään kaksi kuin minulle räätälöityä näyttelyä: toinen kuvasi ihmiskunnan tarinointia Marsista kautta aikain ja toisessa 24 aasialaista naistaiteilijaa tavoitteli uutta Eedeniä tutkien scifiä aasialaisen filosofian ja mytologian kautta. Olen aina niin onnellinen tuossa museossa, että on hieman vaikea irrottaa sitä yleisriemua juuri näiden näyttelyiden onnistumisesta, mutta muistan tunteneeni olevani jälleen ihmeiden keskellä. 

VUODEN TAIDETEOS

Jeremy Shaw: Jaksoton Järjestelmä (Phase Shifting Index), Malva, Lahti

Bubbling Under: Valituskuorovideot maailmalta (Kiasma)

En ole videoteosten suurkuluttaja tai intiimi ystävä. Suuri osa luontaista tapaani nauttia taiteesta on pysähtyä hetkeksi, yleensä varsin lyhyeksi, levähtää, silmäillä, ja siirtyä taas eteenpäin. Jättää teos hautumaan aivoihini tai suodattumaan ulos. Tähän tapaan sopii kovin huonosti videoinstallaatiot, jotka sekä vaativat keskittymistä että pitkäjänteisyyttä.

Silti, viime vuonna kaksi mieleenpainuvinta teosta olivat molemmat juuri videoinstallaatioita. Ihan vuoden alussa näin dokumenttimaisen teoksen taiteilijapariskunta Kalleisen kehittämistä valituskuoroista. Kuoron ideana on, että työryhmä kerää narinan aiheet, suuret ja pienet, ja tekee niistä biisin, jonka esittää julkisesti ja tämä videoidaan. Kiasman installaatiossa oli videoita ympäri maailmaa, yhteensä yli 10 maasta. Pysähdyimme kuuntelemaan kaikki. Maailman valitusvirret olivat sekä hyvin erilaisia että samaan aikaan ihmiskuntaa yhteisesti painavista asioista ei ollut epäilystäkään. 

Jättipotin räjäytti kuitenkin myöhemmin keväällä Jeremy Shawn hypnoottinen Jaksoton järjestelmä Lahden Malvassa. Olin nähnyt Museokortin sivuilla mainoksen teoksesta,  kiinnostunut ja saanut Pauliinan vakuutettua siitä, että matka Lahteen oli tarpeen.

Tiedättekö sen tunteen taiteen äärellä, kun ei tajua jotakin, aivot vaan raksuttavat yrittäessään ymmärtää, ja sitten tulee hetki, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen, aivot irrottavat ja nöyrryt universumin kauneuden ääressä? Ymmärrät jotain hengityksen tasolla, joka solussasi. Minulle kävi niin katsoessani Shawn pumppaavia videoita ja niiden sekamelskasta nousevaa yhteyttä. Jos jotain pyhää on olemassa, kosketin sitä Shawn äärellä. Tai kautta? Uskomaton hetki ja kokemus.

Jaksoton järjestelmä muistutti minua myös siitä, miten todelliset syvät tunnistamisen ja avautumisen hetket eivät tapahdu helpolla vaan jonkinlaisen antautumisen kautta.

VUODEN BIISI

Fanni Tähti: Rosita 

Ihan vuoden lopussa saatiin napakymppi Suomen musiikkitaivaalle! Romanien oikeudet ovat Suomessa hälyttävän usein ohitettu asia ja haluan aina nostaa niitä esille myös omassa aktivisimissani. Niinpä olin mesenoinut SoFa-duosta tutun Fanni Noroilan (artistinimi Fanni Tähti) uuden musiikkivideon tekoa ja pääsin sen julkkareihin. Miten onnelliseksi minut teki, että kappale ja video olivat niin huippuja ja kaiken hypetyksen arvoisia! En muista, olenko koskaan nähnyt ruudulla romanityttöjä tekemässä aivan kaikenlaista, elämässä elämäänsä. Tunnustan, että tihrutin videota katsellessani ja niin käy yhä joka kerta. Kerrassaan upea ja hauska biisi ja sitä tukemassa tyylikäs, maailmanluokan musiikkivideo.

Bubbling Under: Chappel Roan: Pink Pony Club

Biisi on ilmestynyt jo ties kuinka kauan sitten, mutta minä löysin sen 2024. Ja kaikki sen versiot! Melkein yhtä paljon kuin itse biisiä, rakastin sen uudelleen esityksiä TikTokissa. Ehkä erityisesti niitä, joissa erilaiset isä- tai setämiehet kajauttivat kappaleen avosydämin eetteriin. Uskomattoman ihanaa, että vaaleanpunaiset ponit ja tyttöys ovat nykyään niin IN ja cool kaikenlaisissa yhteyksissä.

VUODEN KONSERTTI TAI KEIKKA

F Dynamossa 

Harvoin olen tullut käyttäneeksi kuvailua tunteiden tulkki kenestäkään artistista, mutta kotikenttäedustaan nauttiva F veti todella puhuttelevan keikan Dynamossa viime keväänä. Sen jälkeen uusi Self-Helpless -albumi soi minulla repeatilla koko vuoden, Muija on ku kone oli vuoden soitetuin biisini ja näin F:n vielä kahdella muulla keikalla parin kuukauden sisään! Uusi levy on niin täynnä skarppia feminististä pohdintaa, eloa ja oloa, että sieltä löytyy biisi ihan mihin tahansa tunnelmaan niitä tunteita tulkkaamaan ja Dynamo on tietysti Heidekenillä syntyneelle THE PLACE nauttia yhtään mistään. 

Bubbling Under: Another Castle 10-vuotisjuhlakonsertti 

F:ää useammin näin viime vuonna vain yhden esiintyjän ja se oli Another Castle, enimmäkseen naisista koostuva nörttikuoro (neljä showta)! Niistä yksi oli neljän kappaleen täsmäesitys mun kirjan julkkareissa (Biisilista: Totoron tunnari, Falling Twin Peaksistä, Doctor Whon tunnari ja LoTR: Into the West, AH!). Tästä innostuneena varasimme Viiman kanssa heti liput saman viikon 10-vuotisjuhlakonserttiin, jossa saimme nauttia kattauksen kaikkea upeaa nörttimusaa kuoron vuosikymmenen taipaleelta!

Ihanaa jakaa nämä minua koskettaneet asiat kanssasi. Toivottavasti sait muisteloistani hieman iloa tai innostusta sukeltaa kulttuuriin, tanssia, laulaa, uppoutua kirjaan, avata tilaa riemulle ja yhteiselle kokemuksella kauniista maailmasta! Vastarinta on olennaista, meitä ihmisoikeuksien puolustajia tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan, mutta akut pitää välillä ladata. Siinä me ihmiset emme laitteista eroa.

The post VUODEN PARHAAT: 2024 appeared first on Elina Nikulainen.

Olen vältellyt tämän blogin kirjoittamista. Olen lukenut Gisèle Pelicot’n raiskausoikeudenkäynnin otsikoita puolisilmällä, pintaa hipaisten ja sydämen ohi. Pysähtymättä. Tänäänkään en halunnut tätä kirjoittaa, koska pelkään miltä tuntuu katsoa tapausta kohti, todella katsoa ja nähdä se kaikessa hirveydessään. Mutta olen sen hänelle velkaa, olemme kaikki sen hänelle velkaa. Meidän pitää pystyä elämään tässä maailmassa ja toteamaan, että tällaista tapahtuu ja meidän pitää pystyä parempaan. Meidän pitää puuttua jo niihin pieniin asioihin, jotka mahdollistavat äärimmäisen seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan.

En sinänsä ihmettelisi, jos olet onnistunut kokonaan välttämään tämän ranskalaisen oikeusjutun, koska Suomessa siitä on uutisoitu yllättävän vähän. Syytettynä on mies, joka noin vuosikymmenen ajan huumasi vaimoaan tarjoten häntä verkossa raiskattavaksi. Hänen lisäkseen syytetyn penkillä on ainakin kymmeniä miehiä, jotka tarttuivat tarjoukseen ja raiskasivat miehen vaimon, osa toistuvasti. Raiskaukset videoitiin. Suurin osa raiskaajista ei käyttänyt kondomia ja tartutti Pelicotiin seksitauteja. Osa tarjouksen nähneistä muutti mielensä ennen raiskausta, mutta kukaan – KUKAAN – ei raportoinut poliisille. Aviomies on muusta asiasta kiinni jäätyään ja oikeudenkäynnin aikana tunnustanut raiskausten järjestämisen sekä myös itse raiskanneensa vaimoaan. Koko tämän ajan Gisèle Pelicot (nyt 72 vuotta) luuli eläneensä onnellisessa avioliitossa rakastamansa miehen, lastensa isän, kanssa. 

Kaiken tämän jälkeen, jota Pelicot on kuvaillut maailmansa murenemisena, hän päätti että oikeudenkäynti käydään avoimin ovin, koska hänellä ei ole mitään hävettävää. Koska häpeä kuuluu hänet raiskanneille miehille ja hänen aviomiehelleen, ei hänelle. Ei koskaan uhreille. Kieltäytyminen yksityisyydestä ja siitä häpeästä, jota uhrin taakaksi seksuaalirikoksista asetellaan, on nykymaailmassa niin suuri hyppy suostumuskulttuuriin, että solidaarisuusviestejä näkyy ympäri Ranskaa ja maailmaa. Graffiteissa ja banderolleissa lukee “Gisèle, les femmes te remercient”. Gisèle, naiset kiittävät sinua.

Gisèle Pelicot’n aviomiehen ja niiden 50-200 hänet raiskanneen miehen tekemä väkivalta on yksi äärimmäinen esimerkki raiskauskulttuurista, jossa nainen ei ole ihminen, yksilö lainkaan, vaan miehen omaisuutta. Esine. Oksennusastia, kaatopaikka, tyhjennyskuilu. Nämä ovat hirvittäviä sanoja käyttää ihmisestä ja sanon ne tarkoituksella, sillä Pelicot’lle tehty väkivalta on niin hirveää, että haluan edes pienen osan siitä julmuudesta välittyvän tästä tekstistä. Että sinäkin pysähdyt, edes tänään, kansainvälisenä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä. 

Tästä sietämättömästä väkivaltatekojen vyyhdistä voisi kirjoittaa montaa eri asiaa nostaen. Haluaisin puhua ikääntyvän naisen hauraudesta. Gisèle on samanikäinen kuin oma äitini, lempein ihminen jonka tiedän. Paikkansa olisi Suomessakin nostaa kaikkia niitä päättömiä selityksistä, – jotka eivät ole suostumusta nähneetkään – joita Gisèleä raiskanneet miehet ovat oikeudenkäynnissä esittäneet: “luulin, että hän oli kuollut”, “veljeni eivät kutsuneet uudenvuoden juhliinsa”, “tässä oli kyse roolileikistä” ja niin edelleen. Tärkeä näkökulma olisi myös, miten teknologia oli itse asiassa uhrin tukena tämän rikoksen tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. 

Mutta minun on pakko kääntää katse jo pois. Koska en enää kestä ilman, että kaikki toivo menee. En pysty eläytymään, ajattelemaan ja lukemaan lisää. Sydämeni ei kykene vastaanottamaan sitä rajatonta tuskaa, mikä tästä vääryydestä nousevaan kipuun ja sen mahdollistamaan välinpitämättömyyten liittyy. Siirrän katseeni, koska minä en kestä edes katsoa sitä, minkä Gisèlle Pelicot joutuu kantamaan kehossaan.

Tästä huolimatta työ väkivallan ennaltaehkäisemiseksi jatkuu. Kädet aina jäävät, vaikka katse olisi hetkeksi käännettävä. Sinunkin kätesi. Meidän tulee käyttää kaikki (rauhanomaiset) työkalut rakentaaksemme suostumuskulttuuria. Me emme ansaitse Gisèle Pelicot’n päättäväisyyttä kieltäytyä hänelle tehtyjen rikoksien ja yhteiskunnan tarjoamasta häpeästä, ellemme toden teolla ala muuttua. Me juhlimme hänen rohkeuttaan nyt, hän astelee oikeustalolle aplodien saattamana. Mutta huomenna hän unohtuu ja niin moni meistä jättää taas puuttumatta, kun jotain epäilyttävää tulee vastaan. Me voimme muuttaa tämän tarinan, me voimme ottaa pienetkin väkivallan normalisoinnit vakavasti ja alkaa purkaa kulttuuria, jossa nainen on esine. Ei anneta Gisèlen unohtua.

Gisèle Pelicotin aviomiestä ja hänen muita raiskaajiaan kohtaan nostetun oikeudenkäynnin tuloksia odotetaan joulukuussa. Puuttumista naisia syrjivään, väkivaltaa väheksyvään ja normalisoivaan kulttuuriin tarvitaan tänään, huomenna, joka päivä. 

****

Jos sinut on huumattu tai raiskattu tai epäilet, että sinut on huumatussa tilassa raiskattu (ja toivottavasti näin ei sinulle tai rakkaallesi koskaan käy), tässä joitain ohjeita listassa, jonka alunperin keräsin someen kun epäilyksiä Rammsteinin laulajan väkivaltaisesta käytöksestä alkoi liikkua, nyt päivitettynä.

• Hae ammattilaisapua mahdollisimman pian tapahtuneesta. Tämä on monesta syystä tärkeää, myös mahdollista tulevaa oikeusprosessia ajatellen.

• Älä tuhoa pesemällä mitään todisteita, mutta jos olet peseytynyt, esimerkiksi raiskauksen aikana tai jälkeen käyttämäsi pesemättömät alushousut käyvät todisteista.

• Jos vain mahdollista, mene luotetun ihmisen kanssa seksuaaliväkivallan uhreille tarkoitettuun SERI-tukikeskukseen. Niissä on paras osaaminen seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta ja he osaavat varmimmin tutkimuksissa ja testeissä huomioida myös erilaiset tyrmäykseen käytetyt aineet. Vaikka kaikkia aineita ei missään testeissä ehkä vielä näykään, SERI-tukikeskuksissa sinulle tarjotaan monipuolista apua. Siellä on monenlaisia palveluita ja siellä osataan myös ohjata sinut muihin palveluihin. 

• Jos lähelläsi ei ole SERI-tukikeskusta, mene silti mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen jonnekin lääkärille. Tällä on paljon merkitystä todisteiden keräämisessä siksi, että terveydenhuollon ammattilainen kirjoittaa ylös tiedot tapahtuneesta ja arkistoitu kertomus on oikeudessa aina pätevämpää kuin muistinvaraiset todistukset, joita esimerkiksi raiskauksen uhrin läheisiltä kerätään. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstä rikosilmoituksen tekemisestä heti, mutta se että tietosi jäävät järjestelmään auttavat sinua myöhemmin oikeusprosessissa, jos rikosilmoituksen teet.

• Tärkeimpänä muista tämä: sinä et ole tehnyt mitään väärää. Seksi ilman suostumusta on raiskaus ja toisen huumaaminen on jo itsessään rikos, vaikkei seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa ”ehtisikään” tapahtua. Aviopuolison tai kumppanin pitää aivan samalla tavalla kunnioittaa rajojasi kuin kenen tahansa muun.

• Älä jää kivun ja pelon kanssa yksin, jos sinulla ei ole läheisiä ihmisiä, joille tuntuu hyvältä kertoa tai puhua, vertais- ja jutteluapua löytyy esim Naisten Linja ja Tukinainen (kaikille sukupuolille)

The post Gisèle Pelicot – sankari, jonka tarvitsemme, mutta emme vielä ansaitse appeared first on Elina Nikulainen.

Olen viettänyt verkossa tovin jos toisenkin ja siellä on tullut vuosikausia väännettyä myös suostumuksesta. Erityisesti minua pänni sellaiset irvileukamiehet, jotka luulivat keksineensä omalaatuisenkin läpän kun toitottivat miten – sen lisäksi että mitään ei saa enää sanoa – seksiäkään ei saa enää harrastaa ilman pitkiä sopimuslomakkeita tai muuten joutuu heti ja automaattisesti valheellisesti syytetyksi raiskauksesta. Näitä myyttejä puran kirjassani perusteellisesti.

Näin miestenpäivän iltana haluan antaa huomiota hieman eri asialle. Nimittäin pännimisen lomassa ja ehkä sen pohjalla olin surullinen näiden miesten puolesta. Millaisessa maailmassa asuu ihminen, joka ensimmäisenä ajattelee, että suostumukseen perustuva raiskausmääritelmä on tehty häntä vastaan? Millaista elämää elää mies, jonka mieleen ei juolahda, että miehelläkin on suostumus, jota voi rikkoa? Yllättävän moni tuntuu yhä ajattelevan tai haluavan tahallaan väärinymmärtää, että rikoslain vuonna 2023 voimaan astunut päivitys oli sukupuolisidonnainen ja feministien juoni miehiä vastaan. Kertauksen vuoksi: raiskaukseen liittyvä lainsäädäntö on yhä sukupuolineutraalia, uhrin sukupuoli voi olla mikä tahansa. En pääse yli enkä ympäri siitä, miten joitain miehiä ei kiinnosta lainkaan seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneet miehet. Miksi suostumus käsitteenä aiheuttaa joissain miehissä niin suurta raivoa?

Nämä Suostumus2018-kansalaisaloitteesta villiintyneet nettiväännöt olivat monella tapaa hurjaa ja surullista menoa väkivallan vastaista työtä tekevälle. Olen kohdannut töiden kautta ja henkilökohtaisissa hetkissä monia miehiä, jotka ovat seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan uhreja.

Monella kyseessä oli lapsuudessa koettu aikuisen miehen tekemä väkivalta, mutta osa puhui myös tilanteista, joissa oli nuorena tai aikuisena herännyt siihen, että nainen raiskasi, joko suullaan tai oli noussut päälle. Jotkut kertoivat siitä, miten miespuoliset kaverit ja joskus ystäviksikin oletetut olivat tunkeneet sammuneen peräaukkoon “läppänä” kamaa. Näissä kokemuksissa sammuneen nuoren miehen keho muuttui objektiksi, jolla ei ollut itsemääräämisoikeutta, vaan se oli törkeiden rajojen ylitysten kohde. 

Minulle kerrottuja tapauksia usein yhdisti se, ettei niistä oltu puhuttu miespuolisille läheisille lainkaan tai että kokemuksiin ei oltu saatu tukea ja ymmärrystä toisilta miehiltä. Monet miehet yhä vitsailevat toisten miesten raiskaamisesta tai käskevät kaveriaan iloitsemaan “saamisesta”, kun heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan on rikottu naisen toimesta.

Miesten seksuaalisten rajojen rikkomisen lisäksi olen taas tänään miettinyt mieheyttä omien rajojen tunnistamisen ja oman terveyden priorisoimisen näkökulmasta ja miten ne liittyvät suostumukseen. Miten voimme olettaa miesten pystyvän tunnistamaan omia rajojaan seksissä, kun samalla “tosi mies” ei hae apua tai puhua pukahda edes akuuttia sairaalahoitoa vaativista vaivoista? Osa miehistä kuolee ei-tappaviin tauteihin, koska ei hae ajoissa apua tai tee ennaltaehkäiseviä valintoja. Enkä tässä edes puhu mielenterveydestä, vaikka miesten itsemurhaluvut ovat Suomessakin traagisia.

Maailmassa, jossa mieheyteen kuuluu tällainen “harmaan kiven läpi” pusertaminen ja sisu ennen kaikkea, ei ole helpoin olla herkillä siitä, missä omat rajat menevät ja mitä oikeasti, ihan itse, haluaa. Tällaisessa maailmassa voi olla vaikea uskaltaa sanoa silloin kun ei halua tai edes tunnistaa omaa haluttomuuttaan. Viihteessäkin on pitkät perinteet sen esittämiselle, miten mies joka ei halua seksiä kumppaninsa kanssa harrastaa sitä ihan varmasti silloin jonkun toisen kanssa tai ei vain enää rakasta kumppaniaan. Sen sijaan että hetken haluttomuus voisi olla aivan tavallinen osa myös miehen elämää. 

Niin ja kyllähän minä oikeasti tiedän, mistä se alkukantainen raivo ja itsepintainen vähättely suostumus-käsitteestä keskusteltaessa kertoo: on helpompi olla vihainen kuin kohdata oma haavoittuvuus (tai syyllisyys, mutta se ansaitsee oman kolumninsa). Jos yhtä asiaa saisin toivoa näin miestenpäivänä, se olisi, että erityisesti miehet lakkaisivat vähättelemästä miehiin – toisiin tai itseensä – kohdistuvaa seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa. Lempeää veljeyttä miehille, kuten Aapo Niemi julisti tänään Instagramissa Eliel Kilpelän viisain sanoin. Oltaisiin rohkeita kohtaamaan oma ja muiden miesten haavoittuvuus. Haavoittuvuus ei ole maailman tai miehisyyden loppu.

Vaikkei ihan löytyisi vielä rohkeutta, suostumusta on kuitenkin turha vihata. Uskalsi sitä ajatella tai ei, suostumus ja rajat kuuluvat myös miehille. Suostumus suojelee myös miehiä. Suostumus tuo iloa myös miesten seksiin.

P.S. Apua seksuaalisuutta loukkaavaan väkivaltaan pojille ja miehille saa esimerkiksi näistä paikoista:

Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinjan puhelinnumero on 080 005 005. https://nollalinja.fi/ 

Poikien Puhelin, 0800 94884, maanantaista torstaihin klo 13-18, sekä perjantaisin klo 13-16, mahdollista myös puhua seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta, https://www.vaestoliitto.fi/poikien-puhelin/ 

Poikien talo, erilaisia tukimuotoja seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kokemuksiin, https://www.poikientalo.fi/ 

Seri-tukikeskus on seksuaaliväkivaltaa kohdanneiden tukiyksikkö kaikille yli 16-vuotiaille sukupuolesta riippumatta. Seri-tukikeskuksia on 25 ympäri Suomea. Ne tarjoavat oikeuslääketieteellistä tutkimusta, lääketieteellistä hoitoa, traumatukea, psykologista neuvontaa ja terapiaa. https://thl.fi/aiheet/vakivalta/apua-ja-palveluja/seri-tukikeskus-seksuaalivakivallan-uhreille

Suomen Delfins, Apua lapsena seksuaalista kaltoinkohtelua kokeneille aikuisille, https://nettiaika.fi/suomendelfins 

Välitä! – yksikkö tarjoaa erilaisia palveluita seksuaalista väkivaltaa kokeneille, tekijöille ja näiden molempien läheisille, https://www.seksuaalivakivalta.fi/palvelut/

The post Suostumus kuuluu miehille – rohkeaa miestenpäivää! appeared first on Elina Nikulainen.