Netti on ollut täynnä toinen toistaan hirvittävämpiä tarinoita siitä, mitä Epsteinin asiakirjoista tällä kertaa paljastui: lasten sukuelinten mittaamista, raiskauksia, murhia, pahoinpitelyjä… Tapoja, joilla nainen ja tyttö on ollut pelkkä loppuunkulutettava ja tuhottava tavara. Some tuntuu tällä hetkellä oksettavalta villiltä länneltä mitä kuvottavinta väkivaltaa, jonka tarinoiden pyörteissä keskiverto käyttäjä tuntee olonsa sekopäisen järkyttyneeksi ja vainoharhaiseksi. Mikä on totta, mikä ei? Jos niin hirvittäviä asioita kuin luemme ja näemme on todella ja oikeasti tapahtunut, miksei tämä ole ykkösuutinen aivan kaikkialla? Jos ei ole, miksi tällaisilla hirveyksillä mässäillään kuin ne olisivat viihdettä?

Epsteinin asiakirjojen julkaisu täysin mahdottomana massana ja niistä kädenlämpöinen uutisointi uhrien oikeudet ohittaen tuntuu kaasuvalotukselta: se ajaa epäilemään mielenterveyttään. Tietysti tässä ei sinänsä ole mitään uutta väkivaltaa kokeneille tai naisille ja naisiksi kasvatetuille ylipäätään. Meitä pyritään usein kaasuvalottamaan juuri väkivaltaan liittyen. Sitä tekevät sekä yksilöt että kulttuuri, jossa kasvamme.

Mutta mittakaava. Että tämäkään – tämäkään! – ei riitä repimään alas sitä hyvä veli -verkostoa, joka suojelee raiskaajia, kunhan heillä on riittävästi rahaa ja vaikutusvaltaa. Kyse ei ole pelkästään Yhdysvaltain eliitistä vaan kansainvälisestä.

Missä ovat seuraukset? Missä on uutisointi, joka purkaa kahden vuosikymmenen raiskausrikollisuuden mahdollistaneen kulttuurin ja laittaa tekijät vastuuseen? Mitä mahdollisuuksia on yhdelläkään meistä luottaa enää järjestelmän suojeluun, kun seurauksia ei tule edes tällaisesta?

Kaikki tämä kasaantuu Trumpin uudelleenvalinnasta syntyneen naisten pelon päälle. Your body, my choice -hokema trendasi silloin somessa ja kaikki mitä Yhdysvalloissa on sen jälkeen tapahtunut esimerkiksi aborttioikeuden kiristämiseen liittyen vahvistaa ilmeisen someprovokaation takana olevan vankan todellisuuspohjan. Kirjoitin tuolloin, että Trumpin poliittinen menestys on monella tapaa raiskauskulttuurin voitto. 

Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki juuri raiskauskulttuurista.

Väkivaltaa väkivallan perään

Vaikka olemme tienneet Epsteinin ihmiskaupan hirveyksistä jo vuosia, viime viikon perjantaina Yhdysvaltojen oikeusministeriö julkaisi tähän mennessä suurimman Epstein-materiaalimassan. Se sisälsi yli kolme miljoonaa asiakirjaa ja tuhansittain videoita ja valokuvia. Sekä yli sadan uhrin nimiä ja henkilötietoja, mukaan lukien 31 alaikäisen uhrin. Materiaalin joukossa oli myös lähes 40 alastonkuvaa, joista pystyy tunnistamaan naisten ja teinityttöjen kasvoja.

Yksi itseäni eniten järkyttäneistä asioista tässä viimeisessä tiedostojen julkaistamisessa onkin ollut se, miten jälleen uhrien oikeudet, heidän hyvinvointinsa ja toipumisensa näytti olevan sivuseikka. Miten on jum&%#€ta mahdollista, että valtiollinen toimija julkaisee uhrien tunnistettavia nimiä, yhteistietoja ja alastonvalokuvia verkkoon? Tällaisissa asioissa ei saa tapahtua virheitä.

Naiset ja tytöt, jotka olivat kärsineet jo sanoinkuvaamatonta tuskaa aiheuttaneesta väkivallasta, joutuivat uuden, julkisen luonteensa vuoksi erittäin traumatisoivan väkivallanteon ja rikoksen kohteeksi kun heidän alastonkuviaan julkaistiin. Sillä kyllä, ilman suostumusta julkaistun tunnistettavan alastonkuvan julkaiseminen on väkivaltaa, vaikka tekijä olisi oikeusministeriö. 

Tiedostojen julkistamisen prosessin julistettiin ottavan uhrien oikeudet vakavasti, mutta ne ovat mitä ilmeisemmin olleet niin vähäisen prioriteetin asia, että prosessissa tehtiin puolivahingossa (tai hiljentämistarkoituksella?) *lisää väkivaltaa* erittäin haavoitetuille naisille ja tytöille.

Nyt jo poistetuttujen kuvien ja tietojen julkaisu myllersi uhrien elämät “ylösalaisin”. Uhrit kuvailivat sitä “törkeäksi”, “hengenvaaralliseksi” ja “uudelleentraumatisoivaksi”. Yksi uhri oli saanut tietojensa levittämisen jälkeen tappouhkauksen. 

Väkivaltaa väkivallan perään. Raiskauskulttuurissa uhrit saavat keskittyä toipumiseen vasta vuosia tai vuosikymmeniä väkivallantekojen jälkeen.

Järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen

Se mikä on täysin varmaa Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa rikoksissa ilman syvempääkään perehtymistä epäiltyjen seksuaalisuutta loukkaavien väkivallan tekojen yksityiskohtiin on, että järjestelmä petti uhrit kerta toisensa jälkeen. Heidän tietojensa ja alastonkuviensa jakaminen on niistä viimeisin.

Järjestelmä petti uhrit, mutta silloinkin kun se edes hieman toimi, ihmiset pettivät heidät. Epstein tuomittiin jo vuonna 2008 alaikäiseen kohdistuneesta seksuaalirikoksesta, mutta se ei lopettanut hänen, tuomion jälkeen rekisteröidyn seksuaaliirikollisen, saamaansa tukea ja sitä kautta painajaismaista toimintaansa. 

Juuri tämä on raiskauskulttuurin ytimessä. Tapahtui mitä vaan, vaikutusvaltainen tai hurmaava tekijä voittaa. Epsteinin ihmiskaupan epäillään kestäneen lähes kaksi vuosikymmentä, kymmenen vuotta myös tuomion jälkeen. Myös oikeusjärjestelmän vinoumat mahdollistivat Epsteinin toiminnan jatkumisen (Epsteiniä vastaan nostettuja oikeustoimia voi seurata täältä NPR:n koosteesta).

Edes Epsteinin saatua tuomion eliittiyhteisö ei hylännyt häntä tai suhtautunut hänen toimiinsa kriittisesti ja niistä rikosilmoituksia tehden. 

Mikään järjestelmä ei auta lopettamaan raiskauskulttuuria, jos yhteisöt ja ihmiset niiden sisällä eivät ole valmiita oikeustuomion lisäksi lopettamaan väkivaltaista toimintaa puuttumalla siihen, olemalla tukematta sitä ja eristämällä tekijän.  Jokaisen tulee puuttua ympärillään näkemäänsä ja oikeasti toimia arvojensa mukaisesti; nollatoleranssin tulee olla meidän DNAssamme. 

Kaikesta tästä tulisi raportoida sen vakavuuden vaatimalla tavalla, samalla sitä mahdollistavaa kulttuuria aktiivisesti purkaen, tekijöitä vastuuttaen ja uhrien oikeukset keskiössä pitäen. Hälyttävän vähän on Suomessa näkynyt tätä näkökulmaa.

Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat sen

Hirvittävän väkivallan tekijät ja sen mahdollistavat ovat usein aivan tavallisia ihmisiä. Arvostettuja älykköjä, poliitikkoja, IT-yrittäjiä, kansainvälisten järjestöjen pomoja, aviomiehiä ja yleensä juuri miehiä tukemassa toisia miehiä. Ei pelkästään tässä Epsteinin tapauksessa tai Yhdysvalloissa. Ranskassa Gisele Pelicot, jonka aviomies huumasi vaimoaan tarjoten verkossa häntä raiskattavaksi, olisi säästynyt vuosikymmenien tuskalta jos joku näitä ilmoituksia nähneistä miehistä olisi puuttunut asiaan. Italiassa parituhatta aviomiestä jakoi vaimojensa alastonkuvia toisilleen ilman suostumusta vuosia Facebookissa ilman että kukaan puuttui. 

Raiskauskulttuurissa ei ole kyse vain tekijöistä, vaan kaikista ihmisistä, jotka mahdollistavat väkivallan jatkumisen vaikenemisellaan tai välinpitämättömyydellään. Raiskauskulttuuria ylläpitävät ne ihmiset, jotka unohtavat julkista keskustelua käydessään sen, että jokainen Epsteinin ja hänen rikkaiden kamujensa uhri on ihminen, ainutlaatuinen yksilö, jolle on aiheutettu sanoinkuvaamatonta kipua ja kärsimystä ja jotka tuskin koskaan tulevat saamaan kaikesta tästä julkisuudesta mitään hyvää.

Rankaisemattomuuden kulttuuri, jossa hirvittävimpienkään rikosten tekijöille ei tule seurauksia ja joista uutisoinnissa mahdollistava kulttuuri jätetään perkaamatta, on iso syy siihen miksi niin moni ei koskaan kerro kokemastaan eikä seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa saada poistettua maailmasta.

Maailmassa, jossa tämän tason seksuaalirikokset eivät räjäytä koko systeemiä, naisia pelottaa. Ja aivan syystä.

The post Väkivaltaa väkivallan perään: Epsteinin asiakirjat ovat painajaismainen oppikirjaesimerkki raiskauskulttuurista appeared first on Elina Nikulainen.

Ihanaa ja innostavaa kansainvälistä suostumuspäivää 30.11.! Päivä osuu tarkoituksella YK:n Oransseille viikoille 25.11.-10-12., jotka pyrkivät lopettamaan sukupuolittuneen väkivallan. Suomessa vietetään nyt myös kiihkeintä pikkujouluaikaa, jolloin suostumustematiikka on erityisen tärkeää. Monilla työpaikoilla ja harrastuksissa meno voi äityä juhlissa villiksi ja on tärkeää muistaa huolehtia, että kaikkeen intiimiin on jokaisen osapuolen suostumus. Ja kyllä, myös humalassa. Alkoholi ei oikeuta rajojen rikkomista. Häirintä on häirintää ja väkivalta on väkivaltaa, oli uhri tai tekijä tai molemmat humalassa tai selvinpäin.

Sukupuoliin liittyvät odotukset seksuaalisesta halusta ja toisten huomioimisesta sekä erilaiset valta-asemat vaikuttavat paljon ihmisten välisissä suhteissa. Naisiksi kasvatetut opetetaan usein miettimään enemmän toisten tunteita kuin omia rajojaan ja tämä heijastuu usein kaikkeen romanttiseen ja seksuaaliseen liittyvään. Pojille harvemmin taas opetetaan herkkyyttä ja tunnetaitoja, joiden osaaminen helpottaa suostumuksen varmistamisessa.

Jokainen heterodeittimaailmassa tai vain baarissa ollut nainen tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada joiltain miehiltä niskaansa. Sama tyyppi, jolta satoi aluksi kehuja, alkaakin sadatella ja syytää kirouksia.

Jokainen heterodeittimaailmassa tai vain baarissa ollut nainen tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada joiltain miehiltä niskaansa. Sama tyyppi, jolta satoi aluksi kehuja, alkaakin sadatella ja syytää kirouksia. Mukavalta vaikuttava aloitetta tekevä mies voi tästä syystä tuntua uhkaavalta, koska ei vaan voi tietää miten hän tulee torjuntaa käsittelemään. Kokemus opettaa suurimman osan naisista varovaisiksi miesten kanssa ja samaa näemme myös viihteessä. Tästäkin syystä johtuen tulee varmistaa, että erityisesti miehenä tekee aloitteen turvallisesti oli sitten kyse pikkujoulujen pussailusta, treffeistä tai seksistä.

Esikoisteoksesani “Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta” käsitellään myös maskuliinisuusnormeja, jotka vaikuttavat miesten käytökseen aloitteen teon hetkissä. Luku 5 “torjutuksi tulemisen taito” pohtii, miten naisten seksuaalista itsemääräämisoikeutta väheksyvä kulttuuri vaikuttaa tilanteissa, joissa nainen haluaisi sanoa “ei” tai ei tiedä, mitä haluaa. Luvun lopussa on listaus tavoista, miten aloitteen tekemisestä ja mahdollisesta torjunnasta voi tehdä turvallisemman. Ajattelen, että tämä vinkkilista sopii hyvin näin pikkujoulukauteen.

Näin teet aloitteen ja otat pakit vastaan turvallisesti

1. Älä oleta

Älä oleta toisen kiinnostusta, sukupuolta, seksuaalisuutta, halua, yhtään mitään. Tarkinkin ihmisten tulkitsija ja ihmistuntija erehtyy arviossaan joskus.

2. Kuuntele ja kysy

Kuuntele mitä toinen sanoo ja viestii. Ilmaise selkeästi kysyen, mitä toivot toiselta ja mihin haluat vastauksen.

Luvan sijaan (”saako suudella”) voi kysyä halusta (”haluaisitko suudella minua?”), fokus siirtyy heti haluun, eikä lupaan, joka asettaa helposti toisen jotenkin vartijaksi. Halusta kysyttäessä toisen halu tulee myös näkyväksi ja tärkeäksi.

3. Anna tilaa ja aikaa vastaukselle
   Ei riitä, että kysyy ja saman tien alkaa hommiin (esimerkiksi pussaamaan). Pitää odottaa, että toinen vastaa, antaa sille vapaa tila, eikä olettaa vastausta mihinkään suuntaan. Älä keskeytä. Yritä antaa aluksi toiselle selkeitä sanallisia vinkkejä, ettet suutu pakeista ja että on ok kieltäytyä. Itsevarmakin ihminen voi ihan hyvin sanoa esimerkiksi ”Ymmärrän hyvin, jos et ole kiinnostunut ja se on ok”.

4. Kysy uudestaan ja tarkemmin, jos et ymmärrä

Jos saat vastauksen, jota et ihan ymmärrä, on ok pyytää tarkennusta ja mielellään mahdollisimman helpossa muodossa, esimerkiksi kyllä-ei-kysymyksellä. Esimerkiksi ”Ymmärränkö nyt oikein, ettet ole kiinnostunut minusta siinä mielessä?” tai ”Tarkoitatko, ettet haluaisi pussailla mun kanssa nyt vai ylipäätänsä?”. Erityisesti naiseksi kasvatetuilla torjunnan hetki on vaikea ja siihen liittyy usein pelkoa. Siksi vastaus ei ole aina välttämättä ihan selkeä. On myös mahdollista, ettei vain tiedä, miltä tuntuu ja sekin on tärkeää hyväksyä vastaukseksi.

5. Tunne itsesi

Itsensä tunteminen on todella tärkeää suostumuksessa ja niin myös aloitteen tekemisen hetkellä. Tunteissasi ei ole mitään väärää, mutta jos tiedät, että sinulle tulee helposti vihainen olo pakeista, kiinnitä erityisesti huomiota, ettet pura vihaa torjujaan. Jos tunnet torjunnasta häpeää tai kelpaamattomuutta, valmistaudu sen tuntemiseen ja jätä tunteiden käsittelylle myöhemmin aikaa. Jos et tiedä millaisia tunteita torjunnasta herää, käytä aikaa niiden tunnistamiseen ja nimeämiseen ensi kerralla, kun tulet torjutuksi ihan missä tahansa asiassa.

6. Ota vastaan positiivisesti

Jos saat pakit, ota ne positiivisesti tai neutraalisti vastaan. Et ole yhtään huonompi tai vähemmän rakastettava niiden vuoksi. Voit kommentoida ”ok, ymmärrän” ja lähteä pois tilanteesta tai laskea kännykän kädestä.

7. Älä jankkaa tai painosta

On eri asia kysyä selvennystä kuin jäädä jankkaamaan. Jankatessa toivoo samaan kysymykseen eri vastausta.

8. Käsittele mahdollisiin pakkeihin liittyvät tunteet itse tai jonkun muun kuin torjujan kanssa

Jos olet suunnittelemassa aloitetta, mieti myös ihminen (tai päiväkirja tms), jolle voit purkaa tilanteesta heränneitä tunteita. Niiden kantaminen ei kuulu mahdolliselle torjujalle. Se on sinun oma työsi ja läheisiltä voi pyytää purkuapua.

9. Romanttisten tai seksuaalisten tunteittesi kohde ei ole mitään velkaa sinulle

Tämä on tärkeää sisäistää. Vaikka itse toivoisi toiselta jotain, hän ei ole mitään velkaa sinulle. Ei selitystä, ei tukea pettymyksellesi. Samoin sinäkään et ole velkaa muille, jotka sinulta jotain odottavat. Tämä ajatus poistaa todella paljon paineita ”ein” sanomiselta, kun ei tarvitse tietää miksi tai pystyä sanoittamaan syitä. ”Ei” riittää, se on kokonainen lause kuten sanotaan.

Bonusvinkki: lun teet aloitteen, pidä huolta että toisen on helppoa poistua tilanteesta ja ettet vaikuta fyysisesti uhkaavalta. Älä esimerkiksi aja toista nurkkaan sinun ja seinän väliin. Se ettei tilanteesta voi helposti poistua, tekee siitä ahdistavan.

Näillä vinkeillä pääsee jo pitkälle turvallisen aloitteen tekemisessä! Ja jos haluat lukea aiheesta lisää, kirja on nyt tarjouksessa täällä.

Miten sinä pidät huolta, että toisen on turvallista sanoa sinulle ”ei”? Jaa oma vinkkisi blogin kommenteissa.

Suostumuksellisia hetkiä ja iloista pikkujoulukautta kaikille!

Tämä kirjoitus on osa Otto Malmin Säätiön ja Kari Mattilan säätiön apurahoilla tehtävää Suostumuskulttuuri NYT -sosiaalisen median materiaalia.

The post Suostumuskulttuuri NYT: Miten tehdä aloite turvallisesti? appeared first on Elina Nikulainen.

“Se, mitä joskus on tapahtunut, voi tapahtua uudelleen. Saamelaiset muistavat, ja tuo kokemus lävistää ajan ja paikan ja siirtyy sukupolvelta toiselle”

Helga West: Puhu nukke (Otava, 2025)

Tämä vuosi on ollut hyvin kummallinen, täynnä pikakelauksella kulkevia päiviä ja kuukausia ja samaan aikaan viikkoja, jotka matelevat hitaammin kuin tietotyöläinen nousee etätöihin maanantaiaamuna. Aivoni tuntuvat noudattavan samaa sekoilua ajan kanssa. Ajatuksia olisi tavallaan paljon, mutta ne ovat hirvittävä sekamelska pintaraapaisusta kypsyttelyä vaativiin harppauksiin ja kaikkea siltä väliltä. Aika kulkee liian nopeasti ja hitaasti ja ajatukset ovat liian suuria tai pieniä, ikäänkuin en saisi niistä kiinni juuri oikealla hetkellä. 

Yritän hidastaa ajatustaifuunia ja tarttua tahmanäpeilläni joihinkin kohtiin siellä pyörteessä. Tästä tahdosta syntyi ajatus perustaa Hiirenkorvilla -blogisarja lukemieni kirjojen herättämien ajatusten pysäyttämiseen ja jakoon. Niiden ajatusten, jotka ovat ehkä hieman syvällisempiä ja monisyisempiä kuin mihin somejulkaisut taipuvat, mutta toisaalta vasta keskeneräisiä, lisää kaivelua vaativia aihioita. Erityisesti yksinyrittäjälle ääneenajattelu tällä tavoin julkisesti on pelottavan lisäksi hedelmällistä (toivon). 

Hiirenkorvilla-nimii viittaa erityisen kiinnostaviin kohtiin kirjassa tai johonkin, mihin olen pysähtynyt ja mitä olen halunnut ajatella lisää. Tarkoitus ei ole siis kirjoittaa kirja-arvioita vaan nostaa esille jokin näkökulma ja sen herättämää ajatustenvirtaa. Omistamiani kirjoja minulla on todellakin taipumus taitella hiirenkorville, mutta kirjaston kirjoja tietysti kohtelen kunnioituksella ja käytän post it -lappuja. Luen kirjat yleensä yksin, enkä tällä hetkellä ole yhdessäkään lukupiirissä. Ehkä Hiirenkorvilla voikin toimia kutsuna liittyä keskusteluun kaikille, jotka ovat kulloisenkin kirjan lukeneet tai ovat siitä tai sen aihepiiristä kiinnostuneet?

Saamelaisaktivistin ja tutkijan Helga Westin teos Puhu nukke inspiroi tätä ensimmäistä osaa blogisarjasta. Erityisesti hiirenkorvilla kirjassa minulla oli luku Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa, joka käsittelee luiden palauttamista yhteisöilleen, saamelaisten pakkosulauttamista ja ylisukupolvista traumaa. West kietoo luvun elokuun alussa 2022 tapahtuneeseen saamelaisvainajien jäänteiden palautustilaisuuteen – luiden kotiinpaluun seremoniaan, kuten hän sitä välillä kutsuu – Máttajávrin (Mantojärven) rannalla sijaitsevalle Pyhän Ulriikan kirkon hautausmaalle.

“Esivanhempiemme luita on pidetty voitonmerkkeinä, osoituksena kaivajien omasta ylivertaisuudesta” kuvailee West lapselleen, joka pohtii hautojen kaivamisen logiikkaa ennen palautustilaisuutta. Tällainen oman egon pönkittäminen vihollisen tai muuten vain alempiarvoisempana pitämänsä olennon elottomilla jäännöksillä on nykyaikana sangen tuttua kuvottavasta trofeemetsästyksestä. Saamelaisten hautojen avaamista aikanaan perusteltiin pseudotieteellisin verukkein ja usein kirkon tuella. 

Seremonian puheissa toistui lupaus siitä, ettei vastaava haudanryöstö koskaan enää toistu. Lupaukset olivat tilaisuuden yleisölle kuitenkin laiha lohtu, sillä kuten West toteaa: “Se, mitä joskus on tapahtunut, voi tapahtua uudelleen. Saamelaiset muistavat, ja tuo kokemus lävistää ajan ja paikan ja siirtyy sukupolvelta toiselle”. Luiden ylöskaivaminen ja varastaminen jättää jälkeensä pelon koko yhteisöön: edes kuolema ei takaa lopullista suojaa.

Vainajien häpäisyä tapahtuu tänäkin päivänä

Vähemmistöryhmiin kuuluneiden vainajien syrjintä ja heidän ruumiinsa häpäisy ei ole vain mennyttä aikaa. Tämä selvisi minulle kirkkaasti alkuvuonna 2024 evaluointimatkallani Sri Lankaan. Vaikka arvioitavana ollut hanke keskittyi naisten poliittisiin oikeuksiin, haastattelujen aikana moni musliminainen nosti esille kipuaan COVID-19 aikaisesta häpäisystä: Sri Lankassa pakkokrematoitiin tuolloin muslimitaustaisten koronaan kuolleiden ruumiita, vastoin monien uskonnollista vakaumusta. Esimerkiksi Human Rights Watch kutsui toimintaa perättömillä julkisen terveydenhuollon tekosyyllä verhoilluksi vähemmistön vainoksi. 

Jo valmiiksi pohjaton suru moninkertaistuu, jos kuolleelle rakkaalle ei saa jättää asianmukaisia hyvästejä ja suruun kietoutuu pelko kuolemanjälkeisen elämän vaarantumisesta. Muualla maailmassa ihmiset saivat haudata kuolleet terveysturvallisesti omien uskomustensa mukaan. On selvää, että linjauksilla oli tarkoitus satuttaa jo syrjittyä vähemmistöä.

Kun viimeistelin tätä blogikirjoitusta tehtiin Suomessa muistopaikan häpäisy. Vilma ja Saara Salminen kertoivat somessa, miten 15-vuotiaana raiskatun ja murhatun Vendin muistopaikalle oli ilmestynyt häirintää tekstimuodossa, jossa kiitettiin tappamisesta ja ihannoitiin raiskaajamurhaajaa. Äärimmäiseen väkivaltaan kuolleen nuoren läheiset eivät saa edes rauhassa pysyvää muistopaikkaa. Eikä tämä ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta, kun muistopaikkaa oli häpäisty selkeän tarkoituksellisesti. Vendin läheiset käsittelevät suunnatonta traumaa ja turvattomuutta, joka heidän elämäänsä on tullut. On puistattavaa, että joku haluaa tietoisesti lisätä tätä tuskaa.

Häpäisy on väkivaltaa

Oma osaamiseni on keskittynyt erityisesti lähisuhteissa tehtyyn että julkisissa rooleissa (poliitikko, journalisti, ihmisoikeusaktivisti) oleviin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Töissäni olen käsitellyt monelta eri kantilta itsemääräämisoikeutta, mutta olen enemmän keskittynyt siinä eläviin yksilöihin ja rakenteisiin, en kuolleiden kohtelun vaikutuksiin yhteisöille. Westin kirja ja sen luku neljä avasi tämän kysymyksen tärkeyttä myös minulle.

Mikä saa olla koskematonta? Missä raja menee? Jotain hirvittävän raastavaa ja pelottavaa on ajatuksessa, että syrjintä ja väkivalta tai niiden uhka ei lopu edes kuolemaan. Syrjintä ja väkivalta nimittäin toimii aina myös varoituksena ja kontrollina muita yhteisön jäseniä kohtaan. Siksikin kuolemanjälkeisellä väkivallalla on merkitystä. 

Ja sitä häpäiseminen on. Väkivaltaa. Häpäisy on väkivaltaa. Se ylittää rajoja ja satuttaa. Sen tarkoitus on satuttaa.

Vaikka yksilö ei enää tiedä tai välitä, mitä hänen luilleen tai muistopaikalleen tehdään, jäljelle jäänyt yhteisö tietää ja kokee rangaistuksen nahoissaan. Osa kivusta lienee kontrollin menettämisen pelkoa, kuoleman jälkeen ei voi tehdä itse enää mitään ruumiinsa suojelemiseksi. Rakkaille ja yhteisöille tunne on sama, edes kuollutta emme pysty suojelemaan. Mietin, että vaikka eloton ruumis ei ole sen enempää minä kuin vaikkapa syväväärennetty digiversio minusta, se silti toimii eräänlaisena representaationa minusta. Itselleni ajatuksena ennen kuolemaa ja muille sen jälkeen.

Hautojen kaivelussa kiteytyy ehkä myös päättymättömän vainon pelko: mikä on joskus haudattu, se voidaan aina kaivaa ylös kuten West totesi. Sovittelu- ja korvausyritykset tapahtuvat maan pinnalla ja tässä ajassa, mutta uhkaa ei voi täysin poistaa, kun se kerran on keksitty. Myös naisiin kohdistuvaan väkivaltaan pätee tämä sama logiikka: yhden raiskaamaa ja tappamaa voidaan aina yrittää häpäistä lisää muistopaikkaa ja -tilaisuuksia loukkaamalla. Väkivaltaa voidaan tehdä koska vaan tulevaisuudessa ja mahdollisesti uudestaan ja uudestaan. Turvattomuus on nyt pesiytynyt osaksi tarinaa.

Ruumiin itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus

Oikeushammaslääkäri Helena Ranta puhuu usein työssään siitä, miten kuolleille kuuluvat ihmisoikeudet ja että läheisillä on oikeus tietää rakkaan hautapaikka ja kuolinsyy. Ajattelen, että ruumiin itsemääräämisoikeus, haudan lepo, missä tahansa muodossaan on kenties viimeinen ihmiselle kuuluva oikeus. Toisen maallisia jäämistöjä ei saa ryöstää tai turmella. Ihmisen muistopaikalle tulee osoittaa kunnioitusta ja läheisille antaa rauha surra. Tämä pätee sekä Suomessa, Saamenmaalla että kansanmurhan kohteena olevassa Palestiinassa, kaikkialla.

Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa aiheutti minussa todellisen ajatustaifuunin. Voisin kirjoittaa tätä postausta sivuja ja taas sivuja kaikkiin ilmansuuntiin ja paljon jäi nyt hautumaan. Suosittelen lukemaan Westin koko kirjan. Minulle kirja ja erityisesti tämä luku avasi sitä vääryyksien mittakaavaa ja syvyyttä, jota saamelaisiin on Suomessa kohdistettu, ja sen aiheuttamaa tuhoa saamelaisyhteisöissä. Tekee todella kipeää ymmärtää kolonialistisen Suomen häpeällistä historiaa, mutta mitään ei voi korjata ennen kuin sen nimeää ja siitä kantaa vastuun. 

Aion varmasti myös jatkossa pohtia lisää kuolleisiin kohdistuvaa häpäisyä osana väkivallan vastaista työtäni ja toipumisen tukemista. Tästä aiheesta on puhuttu todella vähän ja omatkin ajatukset ovat vielä ihan alussa. 

Tämän kuitenkin tiedän jo nyt. Jokaiselle kuuluu elämä ilman väkivaltaa. Ja kuolema.

The post Hiirenkorvilla Helga West: “Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa” eli miksi myös kuolleiden kuuluu saada olla rauhassa väkivallalta appeared first on Elina Nikulainen.

Vuosi 2024 oli minulle yhtä vuoristorataa. Esikoiskirjani julkaistiin ja sitä kautta sain pienen maistiaisen lapsuuden unelma-ammatistani kirjailijana. Kuinka kaikin puolin tunteellista!

Maailmalla meni ihmisoikeuksia ajatellen huonosti ja synkkä tammikuu 2025 tuntui välillä jopa raastavan päättymättömältä. Tasapainottaakseni maailmantuskaani käytin hetken miettiäkseni jotain täysin erilaista ja onnellisempaa; palasin viime vuoden parhaisiin kulttuurihetkiin ja tunteisiini niiden parissa. 

Tämän blogipostauksen voi lukea kokoelmana suosituksia. Listan esittelemät teokset saattavat tarjota hetkellisen paon aivan muihin ajatuksiin myös muille, joita nykyhetki painaa. Tai toimia inspiraationa kirjoittaa oma lista ja palata omien kulttuurikohokohtien kuviin ja tunnelmiin!

Eikä pelkoa, teksti ei sisällä ainakaan suuria spoilereita.

VUODEN KIRJA

Becky Chambers: Closed and Common Orbit

Tämä moderni scifiklassikko on varmasti minulle vuosikymmenen kirja. Se yksi, joka on niin täydellisen täydellinen jokaista juonenkäännettä, valittua ilmaisua ja henkilöhahmoa myöten. Kirjan sanat, sävel ja sanoma tuntuivat kaikki kumpuavan sieluni syvimmästä sopukasta, jostain ytimestä. Koin, että Chambers osasi kirjoittaa jotain minulle hyvin henkilökohtaista auki paremmin kuin itse olisin koskaan kyennyt. 

Ei siis kirjaimellisesti. En ole tekoäly, joka on saanut kehon, tai riistoplaneetalla orjaksi siitetty tyttö, jotka ovat kirjan näkokulmahahmot. Mutta tunteellisesti ja johtotähtenään usko kaiken vaikean ja kipeän keskellä siihen, että työn kautta toivo voi muuttua todeksi. Kirjasta hehkui ahkeran ja hyvää tarkoittavan ihmisyyden optimismi. 

Tästä Chambersin kirjasta opin muuten käsitteen hope punk. Se on juuri mitä nyt kaipaan: ajatusta toiveikkaasta tulevaisuudesta täynnä radikaalia sydämellisyyttä ja yhteisöllisiä ratkaisuja.

Bubbling under: Robin Hobb: The Assassin’s Apprentice

Löysin fantasiamestari Hobbin vasta vuoden 2024 viime metreillä! Hänellä riittää malttia punoa tarinaa ja rakentaa hahmojaan. Vuoden rakkain kuvitteellinen henkilö on minulle ehdottomasti FitzChivalry Farseer. Eläydyin hänen kasvutarinaansa niin syvästi, että en uskalla aloittaa trilogian viimeistä osaa, koska tiedän, että sen jälkeen millekään muulle ei ole enää tilaa…

VUODEN ELOKUVA

All of Us Strangers

Olen siitä helppo miellyttää, että menetän sydämeni täysin arvostamalleni näyttelijälle ja sitten kaikki hänen teoksensa innostavat. Arvelen nähneeni esimerkiksi koko Tilda Swintonin tuotannon, ainakin, vaikka elokuvista jokainen ei todellakaan ollut helppoa katseltavaa (tulee heti mieleen esimerkiksi Julia, Poikani Kevin ja puuduttava Only Lovers Left Alive). 

Andrew Scott (kuuma pappi Fleabagista)  ja Paul Mescal (Aftersunin isä) olivat vetäneet sellaiset suoritukset jo ennen All of Us Strangersiä, että odotin siltä paljon. Enkä silti pettynyt. Elokuva oli musiikkiaan myöten viiltävän kaunis, ajaton ja samalla selkeästi yhdessä aikakaudessa kiinni. Suru on tunne, jota emme näytä arjessa tai sen kuvaamisessa juuri yhtään, vaikka se on osa ihmisyyden kirjoa. Koska suru sattuu niin paljon, ehkä yritämme siistiä sen pois näkyvistä. Ja samalla teemme surusta vain kipeämpää. Andrew Scottin hahmo käsittelee elokuvassa vanhempiensa kuolemaa ja käy kipeitä keskusteluja heidän kanssaan. Mescal on lähes täydellinen poikaystävä. Sellainen sivuhahmo ja toimija, supporting actor, joka voi elää vain kuvitteellisessa rakennelmassa, jossa me olemme päähenkilöitä. Tarinassa päänsisäisen ja muiden kanssa jaetun todellisuuden raja on häilyvä.

Elokuvasta mainittakoon myös kaksi ihanaa suostumuskeskustelua. Toisessa Mescalin hahmo kysyy suutelemisesta ja toisessa hän kuvailee seksiunta, jonka näki Scottin hahmosta, ja päättää kuvailun kysymykseen “niin, että kiinnostaisiko sellainen?”. Kuumia, saumattomasti tilanteisiin sopivia kysymyksiä, joita niin harvoin valkokankaalla näemme! Elokuva muuten myös läpäisisi kirjassani ehdotetun suostumustestin kevyesti.

Bubbling under: Alienit

Katsoin kaikki Alien-elokuvat viikossa – myös vuonna 2024 ilmestyneen uutuuden Romuluksen – yksi per ilta! Se oli aikamoinen viikko se, eikä uniani suoranaisesti keventänyt facehuggermaisen nakukissani Maikan yölliset seikkailut… Vaikka xenomorph on mallikappale ensiluokkaisesta hirviöstä eikä kulu käytöstä, vielä ei ole keksitty miten korvataan kammotukselle täydellistä tasapainoa luova Ripley.

VUODEN SARJA

Slow Horses (Apple TV+)

Kun kirjoittaa esikoisteostaan ja erityisesti tekee sen viimeistelyä, kuten taiton jälkeistä tarkastusta, tarvitsee jotain täysin mukaansatempaavaa ja aivot huuhtovaa. Onnekseni löysin Slough Housen agentit Sri Lankan -työmatkan paluulennolla. Ensiksi River Cartwright (Jack Lowden) ja Jackson Lamb (Gary Oldman) siivittivät kotimatkaani, jonka jälkeen sain paljon kaivattua breikkiä kirjan lähes pakkomielteisestä viilauksesta (ja silti siihen jäi oikeinkirjoitusvirheitä!). Kakkoskauden loppu oli niin jännittävä, että pystyin katsomaan sitä vain viiden minuutin pätkissä, kun pelkäsin että happi loppuu ja saan kaikista kiihtyvistä juonenkäänteistä slaagin. Sarja on jännityksen lisäksi täynnä hienoja hahmoja (myös naiset!) ja ystävyyden ja rakkauden kuvausta. 

Slow Horsesia on tullut nyt neljä kautta ja taso on pysynyt erinomaisena, vaikka kakkoskauden jännitystä, surullisuutta ja samalla koomisia tähtihetkiä ei ole vielä pystytty ohittamaan. Oldman on sanonut, että tämä on hänen viimeinen roolinsa ja Lowdenia hehkutetaan pitkin poikin internetiä upeana Bond-ehdokkaana.

Bubbling under: Cunk on Earth (Netflix)

Kaipaan huumoriini vakavalla naamalla esitettyä yllätyksellisyyttä ja sitä Philomena Cunkin absurdi raportointi tarjoaa mielin määrin!

VUODEN HÖMPPÄ

Love Between the Fairy and the Devil (Netflix)

Tein neljä vuotta tasa-arvotöitä Kiinassa ja yritän uskollisesti pitää mandariinin opiskeluani yhä yllä. Ihan pelkästään sen takia (kröhöm) joudun välillä katsomaan C-draamaa. Meteor Gardenin olen jo nähnyt kahdesti ja The Rational Lifen myös. Fanitan täysillä molemmissa miespääosaa näyttelevää Dylan Wangia, jonka ilmeikkäät kasvot ovat erittäin viihdyttävät. En epäröinyt siis hetkeäkään, kun tanskalainen ystäväni näytti, miten saan Netflixistä Dylan Wangin romantasia-hittisarjan näkyviin myös omassa tilauksessani. Sarjassa ei ole nimittäin suomenkielisiä tekstejä, joten Netflixin käyttökieli piti vaihtaa englanniksi, että sen voi löytää valikosta. 

Ai että! Kaikki kliseet, mitkä pystyy kuvittelemaan fantasiamaailmaan, löytyvät kuunheimon ja keijujen valtakunnista –  ja vielä supermuoviset tietokonetaustat ylvään jäykän pokkuroinnin päälle. Bingokortti toksisista troopeista täyttyy alta aikayksikön tätä katsellessa. Mutta. Mutta silti. Jokin tässä sarjassa toimii. Vakuutin itselleni, että katson tätä vain mandariinin takia ja alku kieltämättä oli aika tarpomista kökön konegrafiikankin keskellä. Sitten Dylan Wang ja hänen upea vastanäyttelijänsä Esther Yu saivat minut täysin pauloihinsa. Heidän kemiassaan on jonkinlainen lumoava rytmi. Wangin taattu mahtipontinen pönttöily naurattaa. Sarjassa syöksähdellään äärimmäisyyksistä toisiin ja perinteinen kiinalainen lässyttävä siveyskäsitys on välillä raskasta. Välittömän tyydytyksen, pikaisten voittojen ja kiivaan tahdin maailmassa hitaasti syttyvän rakkauden seuraamisessa ja sen lojaaliudesta on kuitenkin jotain sekä viehättävää että lohduttavaa. Lisäpisteitä annan myös äänimaailmasta ja pukuloistosta. Musiikissa soi itkettävän kauniita klassisia kiinalaisia sointuja ja puvustus on ylenpalttista niin kuin vain fantasiamaailman aatelistolla voi olla. 

Ihan vain tulevaa Taiwanin työmatkaani valmistelevana kielikylpynä olen nyt aloittanut keijun ja paholaisen seikkailut taas alusta!

Bubbling Under: Love is Blind: Sverige (Netflix)

Viihdyttävää romanttista realityhömppää ja – kuten mulle parhaassa hömpässä aina – sain samalla kunnon boostin kieleen, joka ei ole arjessani läsnä. Ihmiset, heidän arkensa ja suhteensa ovat ruotsalaisversiossa ainakin minulle tunnistettavampia kuin yhdysvaltalaisessa alkuperäissarjassa.

VUODEN NÄYTTELY

Ryoji Ikeda (Amos Rex)

Yritin kovasti päästä takaisin Ikedan luomaan tunnelmaan muisteloissani, mutta se oli vaikeaa. Näyttely nimittäin imi minut täysin luomaansa maailmaan jo heti vuoden 2024 alussa. Olin kotona. Ikedan piippailu kuljetti minut avaruusalukseen, rakkaaseen mielikuvituspaikkaani. Jos jokin minua johdattaa, se on ajatus to boldly go, rohkeasti mennä, kuten Star Trekin alussa kapteeni lokikirjaansa Enterprise-aluksen tehtävää sanoittaa. Ryoji Ikedan pulppuavassa näyttelyssä, luomuksessa, olin omimmillani: ihailemassa hämmästyttäviä uusia maailmoja, joskus täynnä syvää punaista tai yksinkertaista viivaa, aina jonkinlaista biittiä.

Bubbling Under: New Eden: Science Fiction Mythologies Transformed ja Mars: The Red Mirror, Art Science Museum Singapore

Pääsin viime vuoden alussa työmatkallani pysähtymään Singaporessa yhdessä koko maailman suosikkipaikoistani eli Art Science -museossa, joka nimensä mukaisesti yhdistää taidetta ja tiedettä. Siellä sattui vielä olevan meneillään kaksi kuin minulle räätälöityä näyttelyä: toinen kuvasi ihmiskunnan tarinointia Marsista kautta aikain ja toisessa 24 aasialaista naistaiteilijaa tavoitteli uutta Eedeniä tutkien scifiä aasialaisen filosofian ja mytologian kautta. Olen aina niin onnellinen tuossa museossa, että on hieman vaikea irrottaa sitä yleisriemua juuri näiden näyttelyiden onnistumisesta, mutta muistan tunteneeni olevani jälleen ihmeiden keskellä. 

VUODEN TAIDETEOS

Jeremy Shaw: Jaksoton Järjestelmä (Phase Shifting Index), Malva, Lahti

Bubbling Under: Valituskuorovideot maailmalta (Kiasma)

En ole videoteosten suurkuluttaja tai intiimi ystävä. Suuri osa luontaista tapaani nauttia taiteesta on pysähtyä hetkeksi, yleensä varsin lyhyeksi, levähtää, silmäillä, ja siirtyä taas eteenpäin. Jättää teos hautumaan aivoihini tai suodattumaan ulos. Tähän tapaan sopii kovin huonosti videoinstallaatiot, jotka sekä vaativat keskittymistä että pitkäjänteisyyttä.

Silti, viime vuonna kaksi mieleenpainuvinta teosta olivat molemmat juuri videoinstallaatioita. Ihan vuoden alussa näin dokumenttimaisen teoksen taiteilijapariskunta Kalleisen kehittämistä valituskuoroista. Kuoron ideana on, että työryhmä kerää narinan aiheet, suuret ja pienet, ja tekee niistä biisin, jonka esittää julkisesti ja tämä videoidaan. Kiasman installaatiossa oli videoita ympäri maailmaa, yhteensä yli 10 maasta. Pysähdyimme kuuntelemaan kaikki. Maailman valitusvirret olivat sekä hyvin erilaisia että samaan aikaan ihmiskuntaa yhteisesti painavista asioista ei ollut epäilystäkään. 

Jättipotin räjäytti kuitenkin myöhemmin keväällä Jeremy Shawn hypnoottinen Jaksoton järjestelmä Lahden Malvassa. Olin nähnyt Museokortin sivuilla mainoksen teoksesta,  kiinnostunut ja saanut Pauliinan vakuutettua siitä, että matka Lahteen oli tarpeen.

Tiedättekö sen tunteen taiteen äärellä, kun ei tajua jotakin, aivot vaan raksuttavat yrittäessään ymmärtää, ja sitten tulee hetki, jolloin kaikki loksahtaa paikoilleen, aivot irrottavat ja nöyrryt universumin kauneuden ääressä? Ymmärrät jotain hengityksen tasolla, joka solussasi. Minulle kävi niin katsoessani Shawn pumppaavia videoita ja niiden sekamelskasta nousevaa yhteyttä. Jos jotain pyhää on olemassa, kosketin sitä Shawn äärellä. Tai kautta? Uskomaton hetki ja kokemus.

Jaksoton järjestelmä muistutti minua myös siitä, miten todelliset syvät tunnistamisen ja avautumisen hetket eivät tapahdu helpolla vaan jonkinlaisen antautumisen kautta.

VUODEN BIISI

Fanni Tähti: Rosita 

Ihan vuoden lopussa saatiin napakymppi Suomen musiikkitaivaalle! Romanien oikeudet ovat Suomessa hälyttävän usein ohitettu asia ja haluan aina nostaa niitä esille myös omassa aktivisimissani. Niinpä olin mesenoinut SoFa-duosta tutun Fanni Noroilan (artistinimi Fanni Tähti) uuden musiikkivideon tekoa ja pääsin sen julkkareihin. Miten onnelliseksi minut teki, että kappale ja video olivat niin huippuja ja kaiken hypetyksen arvoisia! En muista, olenko koskaan nähnyt ruudulla romanityttöjä tekemässä aivan kaikenlaista, elämässä elämäänsä. Tunnustan, että tihrutin videota katsellessani ja niin käy yhä joka kerta. Kerrassaan upea ja hauska biisi ja sitä tukemassa tyylikäs, maailmanluokan musiikkivideo.

Bubbling Under: Chappel Roan: Pink Pony Club

Biisi on ilmestynyt jo ties kuinka kauan sitten, mutta minä löysin sen 2024. Ja kaikki sen versiot! Melkein yhtä paljon kuin itse biisiä, rakastin sen uudelleen esityksiä TikTokissa. Ehkä erityisesti niitä, joissa erilaiset isä- tai setämiehet kajauttivat kappaleen avosydämin eetteriin. Uskomattoman ihanaa, että vaaleanpunaiset ponit ja tyttöys ovat nykyään niin IN ja cool kaikenlaisissa yhteyksissä.

VUODEN KONSERTTI TAI KEIKKA

F Dynamossa 

Harvoin olen tullut käyttäneeksi kuvailua tunteiden tulkki kenestäkään artistista, mutta kotikenttäedustaan nauttiva F veti todella puhuttelevan keikan Dynamossa viime keväänä. Sen jälkeen uusi Self-Helpless -albumi soi minulla repeatilla koko vuoden, Muija on ku kone oli vuoden soitetuin biisini ja näin F:n vielä kahdella muulla keikalla parin kuukauden sisään! Uusi levy on niin täynnä skarppia feminististä pohdintaa, eloa ja oloa, että sieltä löytyy biisi ihan mihin tahansa tunnelmaan niitä tunteita tulkkaamaan ja Dynamo on tietysti Heidekenillä syntyneelle THE PLACE nauttia yhtään mistään. 

Bubbling Under: Another Castle 10-vuotisjuhlakonsertti 

F:ää useammin näin viime vuonna vain yhden esiintyjän ja se oli Another Castle, enimmäkseen naisista koostuva nörttikuoro (neljä showta)! Niistä yksi oli neljän kappaleen täsmäesitys mun kirjan julkkareissa (Biisilista: Totoron tunnari, Falling Twin Peaksistä, Doctor Whon tunnari ja LoTR: Into the West, AH!). Tästä innostuneena varasimme Viiman kanssa heti liput saman viikon 10-vuotisjuhlakonserttiin, jossa saimme nauttia kattauksen kaikkea upeaa nörttimusaa kuoron vuosikymmenen taipaleelta!

Ihanaa jakaa nämä minua koskettaneet asiat kanssasi. Toivottavasti sait muisteloistani hieman iloa tai innostusta sukeltaa kulttuuriin, tanssia, laulaa, uppoutua kirjaan, avata tilaa riemulle ja yhteiselle kokemuksella kauniista maailmasta! Vastarinta on olennaista, meitä ihmisoikeuksien puolustajia tarvitaan nyt ehkä enemmän kuin koskaan, mutta akut pitää välillä ladata. Siinä me ihmiset emme laitteista eroa.

The post VUODEN PARHAAT: 2024 appeared first on Elina Nikulainen.

Olen vältellyt tämän blogin kirjoittamista. Olen lukenut Gisèle Pelicot’n raiskausoikeudenkäynnin otsikoita puolisilmällä, pintaa hipaisten ja sydämen ohi. Pysähtymättä. Tänäänkään en halunnut tätä kirjoittaa, koska pelkään miltä tuntuu katsoa tapausta kohti, todella katsoa ja nähdä se kaikessa hirveydessään. Mutta olen sen hänelle velkaa, olemme kaikki sen hänelle velkaa. Meidän pitää pystyä elämään tässä maailmassa ja toteamaan, että tällaista tapahtuu ja meidän pitää pystyä parempaan. Meidän pitää puuttua jo niihin pieniin asioihin, jotka mahdollistavat äärimmäisen seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan.

En sinänsä ihmettelisi, jos olet onnistunut kokonaan välttämään tämän ranskalaisen oikeusjutun, koska Suomessa siitä on uutisoitu yllättävän vähän. Syytettynä on mies, joka noin vuosikymmenen ajan huumasi vaimoaan tarjoten häntä verkossa raiskattavaksi. Hänen lisäkseen syytetyn penkillä on ainakin kymmeniä miehiä, jotka tarttuivat tarjoukseen ja raiskasivat miehen vaimon, osa toistuvasti. Raiskaukset videoitiin. Suurin osa raiskaajista ei käyttänyt kondomia ja tartutti Pelicotiin seksitauteja. Osa tarjouksen nähneistä muutti mielensä ennen raiskausta, mutta kukaan – KUKAAN – ei raportoinut poliisille. Aviomies on muusta asiasta kiinni jäätyään ja oikeudenkäynnin aikana tunnustanut raiskausten järjestämisen sekä myös itse raiskanneensa vaimoaan. Koko tämän ajan Gisèle Pelicot (nyt 72 vuotta) luuli eläneensä onnellisessa avioliitossa rakastamansa miehen, lastensa isän, kanssa. 

Kaiken tämän jälkeen, jota Pelicot on kuvaillut maailmansa murenemisena, hän päätti että oikeudenkäynti käydään avoimin ovin, koska hänellä ei ole mitään hävettävää. Koska häpeä kuuluu hänet raiskanneille miehille ja hänen aviomiehelleen, ei hänelle. Ei koskaan uhreille. Kieltäytyminen yksityisyydestä ja siitä häpeästä, jota uhrin taakaksi seksuaalirikoksista asetellaan, on nykymaailmassa niin suuri hyppy suostumuskulttuuriin, että solidaarisuusviestejä näkyy ympäri Ranskaa ja maailmaa. Graffiteissa ja banderolleissa lukee “Gisèle, les femmes te remercient”. Gisèle, naiset kiittävät sinua.

Gisèle Pelicot’n aviomiehen ja niiden 50-200 hänet raiskanneen miehen tekemä väkivalta on yksi äärimmäinen esimerkki raiskauskulttuurista, jossa nainen ei ole ihminen, yksilö lainkaan, vaan miehen omaisuutta. Esine. Oksennusastia, kaatopaikka, tyhjennyskuilu. Nämä ovat hirvittäviä sanoja käyttää ihmisestä ja sanon ne tarkoituksella, sillä Pelicot’lle tehty väkivalta on niin hirveää, että haluan edes pienen osan siitä julmuudesta välittyvän tästä tekstistä. Että sinäkin pysähdyt, edes tänään, kansainvälisenä naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä. 

Tästä sietämättömästä väkivaltatekojen vyyhdistä voisi kirjoittaa montaa eri asiaa nostaen. Haluaisin puhua ikääntyvän naisen hauraudesta. Gisèle on samanikäinen kuin oma äitini, lempein ihminen jonka tiedän. Paikkansa olisi Suomessakin nostaa kaikkia niitä päättömiä selityksistä, – jotka eivät ole suostumusta nähneetkään – joita Gisèleä raiskanneet miehet ovat oikeudenkäynnissä esittäneet: “luulin, että hän oli kuollut”, “veljeni eivät kutsuneet uudenvuoden juhliinsa”, “tässä oli kyse roolileikistä” ja niin edelleen. Tärkeä näkökulma olisi myös, miten teknologia oli itse asiassa uhrin tukena tämän rikoksen tutkinnassa ja oikeudenkäynnissä. 

Mutta minun on pakko kääntää katse jo pois. Koska en enää kestä ilman, että kaikki toivo menee. En pysty eläytymään, ajattelemaan ja lukemaan lisää. Sydämeni ei kykene vastaanottamaan sitä rajatonta tuskaa, mikä tästä vääryydestä nousevaan kipuun ja sen mahdollistamaan välinpitämättömyyten liittyy. Siirrän katseeni, koska minä en kestä edes katsoa sitä, minkä Gisèlle Pelicot joutuu kantamaan kehossaan.

Tästä huolimatta työ väkivallan ennaltaehkäisemiseksi jatkuu. Kädet aina jäävät, vaikka katse olisi hetkeksi käännettävä. Sinunkin kätesi. Meidän tulee käyttää kaikki (rauhanomaiset) työkalut rakentaaksemme suostumuskulttuuria. Me emme ansaitse Gisèle Pelicot’n päättäväisyyttä kieltäytyä hänelle tehtyjen rikoksien ja yhteiskunnan tarjoamasta häpeästä, ellemme toden teolla ala muuttua. Me juhlimme hänen rohkeuttaan nyt, hän astelee oikeustalolle aplodien saattamana. Mutta huomenna hän unohtuu ja niin moni meistä jättää taas puuttumatta, kun jotain epäilyttävää tulee vastaan. Me voimme muuttaa tämän tarinan, me voimme ottaa pienetkin väkivallan normalisoinnit vakavasti ja alkaa purkaa kulttuuria, jossa nainen on esine. Ei anneta Gisèlen unohtua.

Gisèle Pelicotin aviomiestä ja hänen muita raiskaajiaan kohtaan nostetun oikeudenkäynnin tuloksia odotetaan joulukuussa. Puuttumista naisia syrjivään, väkivaltaa väheksyvään ja normalisoivaan kulttuuriin tarvitaan tänään, huomenna, joka päivä. 

****

Jos sinut on huumattu tai raiskattu tai epäilet, että sinut on huumatussa tilassa raiskattu (ja toivottavasti näin ei sinulle tai rakkaallesi koskaan käy), tässä joitain ohjeita listassa, jonka alunperin keräsin someen kun epäilyksiä Rammsteinin laulajan väkivaltaisesta käytöksestä alkoi liikkua, nyt päivitettynä.

• Hae ammattilaisapua mahdollisimman pian tapahtuneesta. Tämä on monesta syystä tärkeää, myös mahdollista tulevaa oikeusprosessia ajatellen.

• Älä tuhoa pesemällä mitään todisteita, mutta jos olet peseytynyt, esimerkiksi raiskauksen aikana tai jälkeen käyttämäsi pesemättömät alushousut käyvät todisteista.

• Jos vain mahdollista, mene luotetun ihmisen kanssa seksuaaliväkivallan uhreille tarkoitettuun SERI-tukikeskukseen. Niissä on paras osaaminen seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta ja he osaavat varmimmin tutkimuksissa ja testeissä huomioida myös erilaiset tyrmäykseen käytetyt aineet. Vaikka kaikkia aineita ei missään testeissä ehkä vielä näykään, SERI-tukikeskuksissa sinulle tarjotaan monipuolista apua. Siellä on monenlaisia palveluita ja siellä osataan myös ohjata sinut muihin palveluihin. 

• Jos lähelläsi ei ole SERI-tukikeskusta, mene silti mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen jonnekin lääkärille. Tällä on paljon merkitystä todisteiden keräämisessä siksi, että terveydenhuollon ammattilainen kirjoittaa ylös tiedot tapahtuneesta ja arkistoitu kertomus on oikeudessa aina pätevämpää kuin muistinvaraiset todistukset, joita esimerkiksi raiskauksen uhrin läheisiltä kerätään. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstä rikosilmoituksen tekemisestä heti, mutta se että tietosi jäävät järjestelmään auttavat sinua myöhemmin oikeusprosessissa, jos rikosilmoituksen teet.

• Tärkeimpänä muista tämä: sinä et ole tehnyt mitään väärää. Seksi ilman suostumusta on raiskaus ja toisen huumaaminen on jo itsessään rikos, vaikkei seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa ”ehtisikään” tapahtua. Aviopuolison tai kumppanin pitää aivan samalla tavalla kunnioittaa rajojasi kuin kenen tahansa muun.

• Älä jää kivun ja pelon kanssa yksin, jos sinulla ei ole läheisiä ihmisiä, joille tuntuu hyvältä kertoa tai puhua, vertais- ja jutteluapua löytyy esim Naisten Linja ja Tukinainen (kaikille sukupuolille)

The post Gisèle Pelicot – sankari, jonka tarvitsemme, mutta emme vielä ansaitse appeared first on Elina Nikulainen.

Olen viettänyt verkossa tovin jos toisenkin ja siellä on tullut vuosikausia väännettyä myös suostumuksesta. Erityisesti minua pänni sellaiset irvileukamiehet, jotka luulivat keksineensä omalaatuisenkin läpän kun toitottivat miten – sen lisäksi että mitään ei saa enää sanoa – seksiäkään ei saa enää harrastaa ilman pitkiä sopimuslomakkeita tai muuten joutuu heti ja automaattisesti valheellisesti syytetyksi raiskauksesta. Näitä myyttejä puran kirjassani perusteellisesti.

Näin miestenpäivän iltana haluan antaa huomiota hieman eri asialle. Nimittäin pännimisen lomassa ja ehkä sen pohjalla olin surullinen näiden miesten puolesta. Millaisessa maailmassa asuu ihminen, joka ensimmäisenä ajattelee, että suostumukseen perustuva raiskausmääritelmä on tehty häntä vastaan? Millaista elämää elää mies, jonka mieleen ei juolahda, että miehelläkin on suostumus, jota voi rikkoa? Yllättävän moni tuntuu yhä ajattelevan tai haluavan tahallaan väärinymmärtää, että rikoslain vuonna 2023 voimaan astunut päivitys oli sukupuolisidonnainen ja feministien juoni miehiä vastaan. Kertauksen vuoksi: raiskaukseen liittyvä lainsäädäntö on yhä sukupuolineutraalia, uhrin sukupuoli voi olla mikä tahansa. En pääse yli enkä ympäri siitä, miten joitain miehiä ei kiinnosta lainkaan seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneet miehet. Miksi suostumus käsitteenä aiheuttaa joissain miehissä niin suurta raivoa?

Nämä Suostumus2018-kansalaisaloitteesta villiintyneet nettiväännöt olivat monella tapaa hurjaa ja surullista menoa väkivallan vastaista työtä tekevälle. Olen kohdannut töiden kautta ja henkilökohtaisissa hetkissä monia miehiä, jotka ovat seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan uhreja.

Monella kyseessä oli lapsuudessa koettu aikuisen miehen tekemä väkivalta, mutta osa puhui myös tilanteista, joissa oli nuorena tai aikuisena herännyt siihen, että nainen raiskasi, joko suullaan tai oli noussut päälle. Jotkut kertoivat siitä, miten miespuoliset kaverit ja joskus ystäviksikin oletetut olivat tunkeneet sammuneen peräaukkoon “läppänä” kamaa. Näissä kokemuksissa sammuneen nuoren miehen keho muuttui objektiksi, jolla ei ollut itsemääräämisoikeutta, vaan se oli törkeiden rajojen ylitysten kohde. 

Minulle kerrottuja tapauksia usein yhdisti se, ettei niistä oltu puhuttu miespuolisille läheisille lainkaan tai että kokemuksiin ei oltu saatu tukea ja ymmärrystä toisilta miehiltä. Monet miehet yhä vitsailevat toisten miesten raiskaamisesta tai käskevät kaveriaan iloitsemaan “saamisesta”, kun heidän seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan on rikottu naisen toimesta.

Miesten seksuaalisten rajojen rikkomisen lisäksi olen taas tänään miettinyt mieheyttä omien rajojen tunnistamisen ja oman terveyden priorisoimisen näkökulmasta ja miten ne liittyvät suostumukseen. Miten voimme olettaa miesten pystyvän tunnistamaan omia rajojaan seksissä, kun samalla “tosi mies” ei hae apua tai puhua pukahda edes akuuttia sairaalahoitoa vaativista vaivoista? Osa miehistä kuolee ei-tappaviin tauteihin, koska ei hae ajoissa apua tai tee ennaltaehkäiseviä valintoja. Enkä tässä edes puhu mielenterveydestä, vaikka miesten itsemurhaluvut ovat Suomessakin traagisia.

Maailmassa, jossa mieheyteen kuuluu tällainen “harmaan kiven läpi” pusertaminen ja sisu ennen kaikkea, ei ole helpoin olla herkillä siitä, missä omat rajat menevät ja mitä oikeasti, ihan itse, haluaa. Tällaisessa maailmassa voi olla vaikea uskaltaa sanoa silloin kun ei halua tai edes tunnistaa omaa haluttomuuttaan. Viihteessäkin on pitkät perinteet sen esittämiselle, miten mies joka ei halua seksiä kumppaninsa kanssa harrastaa sitä ihan varmasti silloin jonkun toisen kanssa tai ei vain enää rakasta kumppaniaan. Sen sijaan että hetken haluttomuus voisi olla aivan tavallinen osa myös miehen elämää. 

Niin ja kyllähän minä oikeasti tiedän, mistä se alkukantainen raivo ja itsepintainen vähättely suostumus-käsitteestä keskusteltaessa kertoo: on helpompi olla vihainen kuin kohdata oma haavoittuvuus (tai syyllisyys, mutta se ansaitsee oman kolumninsa). Jos yhtä asiaa saisin toivoa näin miestenpäivänä, se olisi, että erityisesti miehet lakkaisivat vähättelemästä miehiin – toisiin tai itseensä – kohdistuvaa seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa. Lempeää veljeyttä miehille, kuten Aapo Niemi julisti tänään Instagramissa Eliel Kilpelän viisain sanoin. Oltaisiin rohkeita kohtaamaan oma ja muiden miesten haavoittuvuus. Haavoittuvuus ei ole maailman tai miehisyyden loppu.

Vaikkei ihan löytyisi vielä rohkeutta, suostumusta on kuitenkin turha vihata. Uskalsi sitä ajatella tai ei, suostumus ja rajat kuuluvat myös miehille. Suostumus suojelee myös miehiä. Suostumus tuo iloa myös miesten seksiin.

P.S. Apua seksuaalisuutta loukkaavaan väkivaltaan pojille ja miehille saa esimerkiksi näistä paikoista:

Nollalinja on ilmainen auttava puhelin, jonne voit soittaa mihin kellonaikaan tahansa, vuoden jokaisena päivänä. Nollalinjan puhelinnumero on 080 005 005. https://nollalinja.fi/ 

Poikien Puhelin, 0800 94884, maanantaista torstaihin klo 13-18, sekä perjantaisin klo 13-16, mahdollista myös puhua seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta, https://www.vaestoliitto.fi/poikien-puhelin/ 

Poikien talo, erilaisia tukimuotoja seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan kokemuksiin, https://www.poikientalo.fi/ 

Seri-tukikeskus on seksuaaliväkivaltaa kohdanneiden tukiyksikkö kaikille yli 16-vuotiaille sukupuolesta riippumatta. Seri-tukikeskuksia on 25 ympäri Suomea. Ne tarjoavat oikeuslääketieteellistä tutkimusta, lääketieteellistä hoitoa, traumatukea, psykologista neuvontaa ja terapiaa. https://thl.fi/aiheet/vakivalta/apua-ja-palveluja/seri-tukikeskus-seksuaalivakivallan-uhreille

Suomen Delfins, Apua lapsena seksuaalista kaltoinkohtelua kokeneille aikuisille, https://nettiaika.fi/suomendelfins 

Välitä! – yksikkö tarjoaa erilaisia palveluita seksuaalista väkivaltaa kokeneille, tekijöille ja näiden molempien läheisille, https://www.seksuaalivakivalta.fi/palvelut/

The post Suostumus kuuluu miehille – rohkeaa miestenpäivää! appeared first on Elina Nikulainen.

Aikaisemmin tällä viikolla  USAn vaalitulos syöksi monet meistä epätoivon alhoon. Jäätävää kyytiä on tulossa naisille, vähemmistöille, eläimille, ympäristölle, ilmastolle jne jne. You name it. Odotettavissa on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Trumpin ensimmäistäkin kautta vaarallisempaa menoa.

Trumpin toisella presidenttikaudella on merkitystä myös suostumukselle. Kehon itsemääräämisoikeus, joka usein tiivistetään lauseeseen “My body, my choice”, on suostumuksen ytimessä. Saman tien vaalivoiton jälkeen alkoi näkyä netissä todella oksettavilla tavoilla “Your body, my choice” -häirintää ja raiskausta kannattavaa ahdistelua. Trumpin poliittinen menestys on monella tapaa juuri raiskauskulttuurin voitto.

Raiskauskulttuurilla ratsastusta on Trump tehnyt koko poliittisen uransa. Jo vuonna 2016 Trumpin vaalikampanjoinnin aikaan väkivaltaa kokeneiden tukilinjat täyttyivät naisten soitoista. Ahdistus nousi tuolloin kattoon ja monien traumat aktivoituivat.

Kovinkaan moni feministi ei liene unohtanut tuolloin Yhdysvaltoja ravistellutta ja traumoja auki repinyttä Trumpin vanhaa heittoa, jota voisi suht tosissaan kutsua esimerkiksi antisuostumuslausunnoksi:

“Tunnen automaattisesti vetoa kauniisiin – Alan vain suutelemaan niitä… Ja kun olet tähti, ne antaa sun tehdä sen. Voit tehdä mitä vaan, tarttua niitä p***usta. Voit tehdä mitä vaan”. ( “I’m automatically attracted to beautiful — I just start kissing them… And when you’re a star, they let you do it. You can do anything. Grab them by the p****. You can do anything.”)

Anteeksipyyntöä tästä ei kuulunut, Trump sivuutti tuolloin väkivallan normalisointinsa ja siihen yllyttämisen perus pukukoppipuheena. Kesän 2024 raiskausoikeudenkäynnin jälkeen hän taas kunnostautui käyttämällä raiskauskulttuurille hyvin tyypillistä tapaa kehystää häirintä ja seksuaalinen väkivalta; hän sivuutti yhden häntä syyttäneistä naisista viittaamalla, ettei nainen ollut tarpeeksi viehättävä. Samaa argumenttia käytetään myös toisinpäin. Suositun miehen ei tarvitse raiskata. Ihan kuin seksi tai väkivalta liittyisi ihmisen haluttavuuteen, eikä rajoihin ja niiden rikkomiseen.

#MeToo Trumpin ensimmäisenä presidenttivuonna 2017 ja sen jälkimainingit herättivät aikanaan toivoa monissa meissä, että eteenpäin oli menty pysyvämmin. Monia asioita saatiin kuin saatinkin maailmalla ja Suomessa edistymään väkivallan vastaisessa työssä. Trump itse on joutunut kohtaamaan oikeudessa tekojensa seurauksia. Ainakin 26 naista on julkisesti syyttänyt Trumpia seksuaalisuutta loukkaavasta väkivallasta. Hänet on ehditty tuomita vakavasta rikoksesta (felony), jonka takia voi joissakin Yhdysvaltain osavaltioissa menettää äänioikeutensa pysyvästi tai määräajaksi. Trumpin oikeusjuttujen edistymistä voi muuten halutessaan tarkastaa Politicon seurantasivuilta. 

Tasaisin väliajoin puhkeaa somessa suuri huoliaalto siitä, miten raiskaussyytökset pilaavat miehen elämän. Ja silti – silti – valkoinen mies, joka on tunnettu siitä, miten hän kehuskelee seksuaalisen väkivallan teoillaan, on nyt valittu kahdesti maailman eniten valtaa käyttävän ihmisen asemaan. Jos raiskaussyytökset jonkun miehen uran pilaavat, ei se kyllä ole valkoinen heteromies. 

Trumpin voiton juovuttamat trollit ja naisvihaajat riehuvat netissä siis paraikaa, miten naisten kehot kuuluvat miehille. Nicholas J. Fuentes, valkoisen ylivallan kannattaja ja podcastaaja, oli ilmeisesti yksi tuon trendin aloittajista postaamalla X/Twitteriin ensimmäisen “Your body, my choice. Forever.” -julkaisun, joka oli jo perjantaina nähty yli 35 miljoonaa kertaa. 

Institute for Strategic Dialogue julkaisi perjantaina 8.11. vertailun X:ssä, TikTokissa, Facebookissa ja Redditissä näkyvästä häirinnästä. Vertailu näytti, että Trumpin voiton varmistuttua “Your body, my choice”, “Repeal the 19th” (naisten äänioikeuden takaavan perustuslain lisäyksen kumoaminen) ja “Get back to the kitchen” -mainintojen määrät räjähtivät kaikilla alustoilla. Näillä lauseilla tehtyä ahdistelua on raportoitu myös offline, esimerkiksi kouluissa ja kaduilla.

On selvää, että seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan normalisointiyritykset tulevat vahvistumaan Trumpin aikakaudella “vapaan maailman johtajana” (hah!), eikä Yhdysvaltain vaalien jälkeinen ilmapiiri ainakaan madalla esimerkiksi kynnystä raportoida raiskaus. Väkivaltatrauman kanssa elävillä on raskaat ajat, sillä vaalitulos kertoo jälleen kerran sen, miten vähän yksikään yhteisö väkivallan uhrien kokemuksia priorisoi.

Mitä tapahtuu Yhdysvalloissa, vaikuttaa aina myös Suomeen, eivätkä asenteet ole täällä lähtökohtaisestikaan kunnossa. Tiedämme esimerkiksi jo etukäteismainonnasta, että ensi viikolla julkaistava Suomen Väkivaltaobservatorion ja NYTKIS ry:n Valoa, ei väkivaltaa -tutkimus tulee kertomaan, että aivan liian moni mies uskoo naisen ansaitsevan väkivallan myös Suomessa.

Olen tehnyt sen verran pitkään tasa-arvotyötä, että usein pystyn keskittymään siihen suureen kaareen ja sykleissäkin tapahtuvaan edistykseen. Mutta nyt olo on pitkästä aikaa kyllä synkkä. Huhhuh, mihin tässä vielä mennään? 

Vaikka itse USAn politiikka ei sortuisi pahimpien painajaisteni skenaarioihin, mikään ei vie pois sitä, että roolimalleilla ja representaatiolla on todella paljon väliä. Trumpin toinen voitto villitsee ne, jotka vähät välittävät naisten rajoista tai oikeuksista, ja – pahoin pelkään – houkuttelee mukaansa ne, jotka eivät ole ihan varmoja, mutta etsivät ehkä helppoja ratkaisuja ongelmiinsa. Suostumuksen kannalta tämä on tuhoisaa.

Meitä suostumuskulttuurin edistäjiä tullaan tarvitsemaan seuraavina vuosina entistä enemmän.

P.S. Jottei blogi päättyisi pelkkään toivottomuuteen, tässä pieni vinkkilista suomalaisista materiaaleista suostumuskasvatukseen liittyen. Jokaisella meillä on mahdollisuus vaikuttaa ympärillämme oleviin ihmisiin ja siihen, millaista tietoa he saavat.

Amnesty International Suomen Osaston oppimateriaalit suostumuksesta löytyvät täältä Materiaalit ovat ilmaisia ja niissä on vinkkejä opettajille eri oppitunneille. Mukana myös sateenkaari ja suostumus -materiaalit.

Ekvalita ry on tehnyt ruotsinkieliset materiaalit, jotka on tarkoitettu täydentämään terveystiedon oppikirjoja, ja se sopii erityisesti 7.–9.-luokkalaisille. 

Nuorten Exit tekee kouluvierailuja yläkouluihin, lukioihin ja ammatillisiin oppilaitoksiin, joissa puhutaan itsemäärämisoikeudesta, suostumuksesta ja seksuaaliväkivallasta. Ne ovat ilmaisia ja ne voi tilata minnepäin vain Suomea, koska ne toteutetaan etäyhteydellä.

Minun kirjani Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta on hyvä erityisesti ihmiselle, joka pohtii omia ja muiden rajoja. Matalan kynnyksen yleistajuinen teos, jossa on myös konkreettisia vinkkejä. Sopii kaikenikäisille lempeässä jämäkkyydessään, mutta ehkä suosittelen yläkouluun ja siitä ylöspäin. Erityisesti niille, jotka eivät (vielä) ole feministejä. Löytyy kirjastoista ja kirjakaupoista Voit lukea lisää kirjasta esimerkiksi Turun klassillisen lukion oppilaiden kirjamessuhaastattelusta.

Helposti lähestyttävää tietoa suostumuksesta jakaa Nuorten Exitin lisäksi somessa esimerkiksi Sua Varten Somessa.

The post Your body, my choice – Trumpin kakkoskauden merkitys on suostumukselle synkkää appeared first on Elina Nikulainen.

Niille, jotka ovat jostain syystä sarjaan liittyvän hypen missanneet, pieni kuvaus sarjan lähtöasetelmasta. Sarjan alussa Adam Brodyn (The O.C., Fleishman Is in Trouble) esittämä rabbi Noah ja Kirsten Bellin (Veronica Mars, The Good Place) esittämä ”Nobody Wants This” -nimisen podcastin juontaja Joanne ihastuvat toisiinsa. Haasteita suhteelle tuovat parin erilaiset taustat ja erityisesti Noahn ammattiin liittyvät ja juutalaisen suvun ja yhteisön odotukset siitä, että rabbin vaimon tulisi olla myös juutalainen. Soppaa sekoittaa Noahin ex Rebecca, jota Noahin suku ja ystävät pitävät hänelle sopivana tulevana puolisona. Joannen ja Noahin orastava rakkaus kuvataan turvallisena ja lämpimänä suhteena, jossa kumpikaan ei pelaile mitään pelejä.

Pariskunnan uuden suhteen ja rakkauden lisäksi sarjassa ei juuri muuta virkistävää olekaan, vaikka todella koetin lukea sitä myötäkarvaan. Sarjan naispäähenkilöä Joannea kuvaillaan toistuvasti ”liikaa olevana naisena”, mutta sarja ei kuitenkaan avaa, että miksi katsojan pitäisi niin ajatella. Siis mikä hänessä on ”liikaa”? Se, että Joannella on podcast, jossa hän puhuu seksistä? Yhtä ainutta seksikeskustelua sarjassa ei kuitenkaan podcastista näytetä, kaikki nauhoitukset ovat lähinnä kahden sisaruksen lempeää naljailua ja hyvin kevyttä höpinää deittailusta. Niinkin kontroversiaali asia kuin naisten oikeus saada orgasmi mainitaan kerran, kun Noah kuuntelee töissä podcastia. Seksivälinekaupassa pääparista molemmat ovat lähinnä noloina tai pelleilevät.

Mikään ei tunnu viittaavan siihen, että Joanne olisi jotenkin holtiton ja tunteidensa vietävissä. Päinvastoin. Alussa hän poistuu yksiltä treffeiltä kesken kaiken, mutta sarjan läpi Joanne pyrkii tekemään oikein ja kohtelee muita ihmisiä lähtökohtaisen kunnioittavasti. Hän pitää huomiosta ja esiintyy itsevarmasti. Ehkä puhuu vähän ronskisti ja kaartelematta. Tuntuu pelkästään väsyneeltä, että tämä esitetään jotenkin ”liikaa olemisena”. Varmasti on ihmisiä, jotka näin ajattelevat, mutta ei kai enää 2020-luvun sarjassa tarvitse sellaisen ympärille naispäähenkilön överiyttä rakentaa? Sinkkuelämässä tämä ehkä toimi, mutta raikkautta copy-pastauksella ei edes nostalgiamielessä saa.

Sarjassa on muutenkin naisten välisten suhteiden kuvailussa palattu jonnekin sarjan nimessä käytetyn fontin vihjaamalle vuosikymmenelle (veikkaan 70-lukua). Uskonto tuntuu lähinnä tekosyyltä hypätä jälleen stereotyyppisen konservatiivisten sukupuoliroolien ja negatiivisten naishahmojen maailmaan. Anoppi on kontrollifriikki poikansa vartija. Naimisissa olevat naiset ja vakiintuneet tyttöystävät ovat tiukkapipoja, joille toiset naiset ovat uhka. He kontrolloivat miehiään, heidän tekemisiään ja mielipiteitään. Esimerkiksi kaikki Noahin miespuoliset kaverit tykkäävät Joannesta, kuten cooleista girleistä miehet aina, kunnes vaimot ja tyttöystävät kieltävät miehiä olemasta ystävällisiä hänelle. Päähenkilön veljen vaimo Esther (Jackie Tohn, Glow, Sisters) – avain Joannen hyväksynnälle piireihin – kutsuu blondeja sisaruksia nimillä ”huora1” ja ”huora2”. Hehheh, niin hauskaa ja virkistävää! Se, että nämä naishahmot ovat juutalaisia, lisää kerroksen syrjintää ja ennakkoluuloja.

Joanne ja hänen siskonsa Morgan (Justine Lupe, Succession, Marvellous Mrs. Maisel), valkoiset ja uskonnottomat naiset, sitten taas kehystetään cool girleiksi, jotka pitävät hauskaa, eivätkä todellakaan ole mitään nipoja nalkuttajia. Hyvännäköisiä, ei ehkä penaalin terävimpiä tyttöjä, hauskoja ja rentoja. Toisin kuin ne vaimot. Noah kuvailee itsekin omaa exäänsä vitsillä hauskaksi, jonka jälkeen sekä Joanne ja Noah nauravat röhöttäen päälle. Koska eihän nyt vaimomateriaalia oleva nainen hauska voi olla!

Naisten jakaminen tällä tavalla kahteen leiriin tuo pahan maun suuhun ja on yhtä raikasta kuin sata vuotta sitten haudattu sukka. On sitoutumisen ansaitsevia kunnollisia kuivia naisia (the old ball & chain!) ja lyhyen aikavälin herkullisia hempukoita. Siis madonnoja ja huoria (ks. yllä). Sarjan alussa miespäähenkilön Noahin ystävät kirjaimellisesti kuvailevat Joannea (ja tämä sanotaan ääneen lähes näillä sanoilla) sellaisena naisena, jonka kanssa pidetään hauskaa, mutta jonka kanssa ei mennä naimisiin.

Se mikä Nobody Wants Thisissä toimii ja tuntuu virkistävältä – ja jonka arvelen olevan sarjan suuren suosion syynä nostalgian ja Adam Brody -kuolaamisen lisäksi – on pääparin suhde, joka kannattelee sarjaa. Asioista, vaikeistakin, jutellaan ja toista tuetaan. Erityisesti suostumuksen kannalta rakastin kohtausta ennen parin ensimmäistä seksikertaa. Adam Brodyn hahmo kertoo omasta aloitteestaan ja selkeästi, mitä odottaa heidän suhteeltaan ja mitä haluaa sanottaen myös, että jos Joanne haluaa jotain vähemmän vakavaa siinä ei ole mitään vikaa. Ah! Lisää tällaisia keskustelua. Suostumuksen tulee olla myös T niin kuin Tietoon perustuvaa ja on ihan mahtavaa, että ennen seksiä molemmat tietävät millaisia odotuksia seksin jälkeiseen suhteeseen toisella liittyy. Jenkkisarjassa itse seksistä ei harmiksi keskustella, mutta tämä on jo hyvä alku ja harvinaista representaatiota.

Ymmärrän myös, miksi monille Noahn Joannelle sanoma ”I can handle you, olen sinun puolellasi” on romanttinen validaatio maailmassa, jossa naisten tunteet ovat aina liikaa (vaikka yhäkään Joannella ei mitään suuria tai vaikeita tunteita sarjassa näy). Niin vähän olemme saaneet nauttia rauhallisista miehistä romanttisen rakkauden kohteena viihteessä, että kiltti, söpö, vastuullinen ja välillä höpsö Noah ilostuttaa minunkin sydäntäni valtavasti. Myös ikä näkyy 44-vuotiaiden Bellin ja Brodyn kasvoilla ja sekin on sarjassa ilon pilkahdus.

Nämä parit riemut talutti minut väsyneenä koko sarjan läpi, mutta hirveän suuren feministiseen iloon ne eivät kuitenkaan riitä. Vaikka kaikki se perinteisten romanttisten komedioiden toksinen representaatio, josta ainakin osa yleensä on pääparin dynamiikassa, on nyt ulkoistettu lähinnä muihin naisiin, ummehtuneisuus on silti sarjan pääsävy. Suurin ongelma sarjassa on, että haitallisen stereotyyppisen kuvaston määrä ei ole vähentynyt, se on vain siirtynyt. Tunteellistenkin kohtausten taustalla pörrää ihan vain naisvihan tunkkaisuus ja se esti ainakin minua saamasta mahan pohjaan niitä perhosia, joita parhaimmat romanttiset komediat kutsuvat esiin.

Silti katsoin sarjan loppuun. Me romantiikan nälkäiset viihdefanifeministit elämme sellaisessa puutteessa, että vähän heppoisempikin kyhäelmä tulee kyllä hotkittua.

Nobody Wants This, suoratoistopalvelu Netflix, 2024, 1 kausi

The post Nobody Wants This – pientä virkistystä ummehtuneessa paketissa appeared first on Elina Nikulainen.

Olet tehnyt paljon töitä tasa-arvon edistämiseksi. Kertoisitko hieman taustastasi ja siitä, miksi halusit kirjoittaa kirjan suostumuksesta?

Mää olen kohta tehnyt 20v tasa-arvotöitä, erityisesti väkivallan vastaista työtä, sekä Suomessa että muualla. Tehnyt sekä suoraa puhelinauttamista että vaikuttamistyötä ja suostumus aiheena on tullut paljon esiin kaikissa keskusteluissa.

Väkivallasta on kirjoitettu paljon Suomessakin ja todella ansiokkaasti. On tärkeä kuvailla väkivaltaa ja tehdä selkeitä linjauksia kuten ”ei on ei” ja ”vain kyllä on kyllä”. Suostumuksen syvälliseen ymmärtämiseen tarvitsee jokainen muutakin kuin somessa toimivia linjauksia. Tarvitaan tilaa ja vapautta pohtia. Esimerkiksi englanniksi populaareja suostumuskirjoja on jo jonkin verran, mutta suomeksi tarve kansantajuiselle ja helposti lähestyttävälle suostumuskirjalle oli suuri.

Suomessa saatiin vihdoin päivitettyä lakiin raiskauksen määritelmä suostumuksen puutteena alkuvuodesta 2023. On siis todella ajankohtaista tietää mitä suostumus on, mitä kaikkea siihen liittyy ja miten siitä voi keskustella. Suostumuksen kysyminen ja antaminen ei tapahdu tyhjiössä vaan siihen vaikuttaa todella paljon ympäröivä kulttuuri.

Teoksessa esitellään suostumukseen liittyvä muistisääntö: “tatti”. Haluaisitko avata sen meille? 

Kansainvälinen perhesuunnittelujärjestöjen liitto IPPF on kehittänyt muistisäännön ”consent is as easy as FRIES”, jossa jokainen kirjain kuvastaa jotenkin tärkeää asiaa suostumuksesta. Halusin kääntää tän suomeksi sellaiseen muotoon, joka olisi helppo muistaa ja siitä syntyi TATTI. Mietitkö suostumusta? Ota TATTI haltuun.

Suomeksi nää muistettavat asiat suostumuksesta on siis:

T niin kuin Takaisin vedettävää. Aina saa muuttaa mieltään, vaikka kesken seksin.

A niin kuin vapaasti Annettua. Suostumukseen ei kuulu minkäänlainen painostus tai vallan väärinkäyttö.

T niin kuin Tietoon perustuvaa. Esimerkiksi ehkäisystä ei saa valehdella; kondomia ei saa ottaa pois kesken seksin ilman erillistä lupaa.

T niin kuin Tiettyä. Suostumus pätee vain siihen yhteen kertaan, esimerkiksi seksiin päättynyt baari-ilta ei takaa, että toista kiinnosta seksi myöhemmin yöllä tai aamulla.

I niin kuin Innostunutta. Aito suostumus tulee ilosta ja kiinnostuksesta, ei esimerkiksi pelosta että toinen jättää tai tarpeesta vaikuttaa coolilta.

Avaan näitä kirjassa ja esimerkiksi mun Instagram-tilillä lisää, tervetuloa vilkuilemaan!

Käsittelet kirjassasi suostumusta usein fiktiivisten esimerkkien kautta. Tiesitkö alusta saakka, että haluat hyödyntää populaarikulttuuria teoksessasi tällä tavalla.

Tiesin kyllä ja tähän oli kolme syytä. Kirjat, joissa käsitellään seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa pelkästään tositapauksien kautta ovat usein todella raskaita, uudelleen traumatisoivia pahimmillaan. Halusin luoda vankkaan väkivaltatyön ymmärtämiseen pohjaavan kuitenkin toiveikkaan lukukokemuksen, sellaisen mikä olisi turvallinen ja houkutteleva myös ihmisille, joita ei aihe muuten kiinnosta tai se sattuu liikaa. Lempeän jämäkkään otteeseen fiktiiviset esimerkit sopivat hyvin.

Toiseksi, tarinat ja populaarikulttuuri on ihmisten arkea lähellä ja me nautitaan ihan tolkuttoman suuri määrä viihdettä koko ajan, ehkä sen enempää pysähtymättä miettimään millaisia viestejä se sisältää. Viihde vaikuttaa meidän suostumukseen liittyviin asenteisiin paljon enemmän kuin varsinaisesti suostumusta käsittelevät korkeakulttuurin teokset. Marvel ja muut populaarikulttuurin tuotteet saavuttaa todella suuren joukon ihmisiä ja siksikin niillä on potentiaalisesti paljon merkitystä.

Kolmas syy oli mun sydän. Rakastan populaarikulttuuria ja koen että ilo on todella tärkeä osa oikeudenmukaisuuden edistämisen työtä ja myös väkivallan vastaista työtä. Fiktio tuo niin paljon iloa arkeen ja on ihana puhua kaiken vakavan lomassa myös välillä höpsöistäkin esimerkeistä. Oli ihanaa väkivallan vastaisena asiantuntijana päästä olemaan iloinen; oon töissäni niin tottunut olemaan vakava koska väkivalta on vakava asia ja se ansaitsee vakavan käsittelyn.

Olet onnistunut teoksessa tuomaan tärkeät, mutta hyvin raskaat ja vaietut aiheet helposti lähestyttävään ja viihteelliseen muotoon. Oliko teemojen käsittely “lempeän jämäkästi” vaikeaa? Millaisia tunteita kävit läpi kirjoitusprosessin aikana?

Tää on musta aivan valtavan hyvä ja tärkeä kysymys. Kiitos, kun kysytte tästä!

Oli vaikeaa. Aihetta käsitellään lähes pääsääntöisesti aina väkivallan vastaisessa työssä sen väkivallan, kivun ja kauheuden kautta. Ja se on tosi tärkeetä. Mut samalla tarvitaan toiveikkaita tiloja, joissa luodaan malleja sille todellisuudelle, joka halutaan luoda. Sen kirjoittaminen on vaikeaa, enkä ole itse tällaista kirjaa suostumuksesta itse nähnyt missään. Mulle olisi ollut paljon helpompaa kirjoittaa raaka ja vihainen kirja, mutta mää uskon, että me tarvitaan tätä lempeää jämäkkyyttä juuri nyt. Niin, että ne jotka ehkä vähän haparoi saa kiinni oikeasta suunnasta eikä tipahda johonkin Andrew Tate -kaninkoloon. ”Älä raiskaa” on tosi tärkeä yhteiskunnallinen viesti, mutta näitä asioita pohtivalle, ehkä riskiryhmässä olevalle ihmiselle se ei toimi. Kukaan ei ajattele olevansa raiskaaja ja ne harvat, jotka niin ajattelee, ei tuosta viestistä välitä.

Toisekseen tän kirjan kirjoittaminen oli surullista. Kun kuvittelee suostumuskulttuuria ja miten sitä toteuttaa seksissä niin tajuaa, että vaikka se vaatii tietynlaisen vinksautuksen päässään, vähän niin kuin näkökulman ja katseen muuttamisen kokonaan toiseksi, samalla ymmärtää miten tosi helppoa ja yksinkertaista se loppujen lopuksi on. Miten helppoa olisi suostumus ollut seksissä silloin joskus nuorenakin ja miten helppoa se on nyt. Mää tulin tosi surulliseksi tästä ja oon kuullut samaa joiltakin lukijoilta myös. Että tavallaan se vihaisuus olisi ollut helpompi käsitellä kuin kaunis suostumuksellisuus, mitä ei ole saanut.

Onko jokin esimerkillinen elokuva, sarja tai kirja, johon toivoisit kuulijoiden tutustuvan oman teoksesi lisäksi?

Näin keväällä ihanan Andrew Scottin ja Paul Mescalin tähdittämän All of Us Strangersin ja siinä oli kaksi hienoa avausta suostumuksesta. Toinen oli ihan peruskysymys ”Saisinko suudella sua” ennen ensimmäistäkään läheisyyttä ja toinen tilanne, jossa Mescalin hahmo Harry pitää Scottin hahmoa Adam sylissään ja selittää hänelle seksuaalisesta unestaan. Kuvailun päätteeksi Harry kysyy Adamilta ”kiinnostaisiko sua tällainen?”

Elokuva kertoo surusta, kaipuusta sekä vanhempien ja lasten suhteesta ja nää suostumuskohtaukset on vain pieniä, ohikiitäviä hetkiä, mutta yhä vaan niin harvinaisia. Toivoisin, että voitaisiin nähdä suostumuksen kysymystä ja siitä juttelua paljon enemmän mistä tahansa teemasta kertovissa tarinoissa ja juuri tällä tavalla, vaivattomasti ja itsestäänselvinä.

Jos sinulla olisi kaikki valta, minkä asian maailmassa muuttaisit ensimmäisenä?

Kyllä mää muuttaisin sen, että kaikki aktiivisesti pyrkisi olemaan turvallisia toisilleen. Se avaisi myös todellisen vapauden maailmaan, rakkauteen ja seksiin.

Turun kirjamessujen teema on tänä vuonna “Pelin henki!”. Millainen peli kirjasi olisi? Voisiko suostumusta käsitellä pelin avulla?

Suostumus ois ehdottomasti jokin sellainen peli, jossa kaikki voittaa! Koska siitähän suostumuksessa on juuri kyse. Kun kaikilla on turvallista, kaikilla on myös hauskempaa ❤️

* Jaettu luvalla, kiitos inspiroivista kysymyksistä Sanni ja Sara!

The post Millainen teos ”Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta” on? appeared first on Elina Nikulainen.

Aloin katsoa Netflixin kiinalaista The Rational Life (理智派生活) -sarjaa. Yritän pitää mandariiniani yllä ja romanttinen komedia on minulle rakas, joskin feministinä usein haastava genre.

Sarjan alkupuolella lähtee käyntiin juonikuvio, jonka oletin päättyvän tosi ikävästi. Päähenkilö Shen Ruoxinin pomo on ihastunut häneen, mutta tunne ei ole molemminpuolinen. Kuvittelin, mihin juoni tässä kepeässä sarjassa oli menossa; Shen Ruoxin torjuu pomonsa Xu Minjien, joka sen jälkeen tekee hänen elämänsä työpaikalla hankalaksi. Tästä saataisiin sarjaan jännitettä.

Olin kuitenkin ilokseni väärässä. Ruoxin torjuu pomonsa, Xu Minjie ottaa asian vastaan hyvin, jatkaa Ruoxinin tukemista töissä ja sarjan loppuun asti heidän välinsä pysyvät erinomaisina.

Jokainen romanttista komediaa tai oikeastaan mitä tahansa elokuvagenreä seurannut tietää, ettei tämän näin kuulu mennä. Perinteisesti miehen kuuluu katkeroitua torjunnasta ja siitä tulee naiselle tavalla tai toisella ikäviä seurauksia. Vähintäänkin hän menettää ystävänsä tai mieheltä aikaisemmin saaneensa tuen. Tyyppi onkin ystävä vain niin kauan, kun hänellä on mahdollisuus saada seksiä tai rakkautta. Oli virkistävää ja ihanaa nähdä, miten The Rational Lifen ”nice guy” paljastui oikeastikin sellaiseksi.

Yllätykseni herätti minut siihen, miten harvinaista suostumuksen esittäminen on tällä tavalla. Ajoittain saatamme nähdä jo suostumusta kuvattavan silloin, kun molemmat osapuolet haluavat olla yhdessä. Suostumuksen näkyminen silloin, kun ei saa mitä haluaa tai tulee torjutuksi, on huomattavasti harvinaisempaa. Tilanne, jossa toiveet rakkaudesta romuttuvat ja oma haluttavuus kyseenalaistuu ei ole koskaan helppo. Suostumuskulttuurissa olennaista on kuitenkin se, ettei toisen torjumista tarvitse pelätä. Suostumuskulttuurissa voi luottaa siihen, että toinen käsittelee omat ikävät tunteensa torjutuksi tulemisesta ja mahdollisen vihan tai katkeruuden itse – tai purkamalla ne muun ihmisen kuin torjujan kanssa torjunnan hetkellä.

Torjutuksi tulemisen taidon tulee olla avainasemassa väkivallan vastaisessa kasvatuksessa. Näin kansainvälisen naisiin kohdistuvan väkivallan vastaisena päivänä haluan huomioida juuri tämän asian, sillä se on olennainen, kun pyrimme siirtymään raiskauskulttuurista suostumuskulttuuriin.

Seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa tapahtuu myös parisuhteissa ja silloin, kun toinen ei halua tuottaa pettymystä kumppanilleen tai muulle tärkeälle ihmiselle torjumalla. Vaikka suostumus seksiin näennäisesti olisi, ollaan kaukana todellisesta suostumuksesta jos se tulee pelon tai miellyttämishalun seurauksena. Jokainen reagoi seksuaalisuutta loukkaavan väkivallan uhkaan eri tavalla, ja usein puhutaan fight, flight, freeze ja fawn -traumareaktioista, vapaasti suomennettuna taistele, pakene, jäädy tai ole mieliksi. Muista reaktioista on jonkin verran jo puhuttu mediassa, mutta miellyttämisreaktiota on julkisesti käsitelty vähemmän. Erityisen vähän siitä on puhuttu kontekstissa väkivallan uhasta selviytymiseen.

Mieliksi oleminen saattaa usein säästää meidät aggressiivisemmalta väkivallalta tai sen uhalta. Tämä on yksi syy, miksi naiset saattavat ahdistavassa tilanteessa antaa häiritsijälle väärän puhelinnumeron, tai nauraa vitseille, jotka todellisuudessa pelottavat ja oksettavat. Joissain tilanteissa miellyttäminen on pienempi paha, kuin kieltäytymistä seuraava uhka.

Tilastot kertovat, että vaarallisin tilanne väkivaltaa parisuhteessaan kokeneelle naiselle on eron hetki. Jokainen hetkeäkään heterodeittimaailmassa ollut tietää tasan tarkkaan millaista saastaa voi lempeästäkin torjumisesta saada cis-miehiltä niskaansa. Naiset pelkäävät torjujan asemassa olemista valtavasti – aivan syystä. Näemme viihteessäkin koko ajan, mitä meille torjuessamme käy. Siksi The Rational Lifen juonikuvio tuli minulle aivan puun takaa.

Emme kuitenkaan ikinä pääse todelliseen suostumuskulttuuriin, jos ei-sanan sanomista tarvitsee pelätä. Suostumus ei ole vain sitä, että kummatkin haluavat tai ovat ihastuneita toisiinsa. Elämässä tulee usein vastaan tilanne, jossa ihastuminen ei ole molemminpuolista tai rakkaan kanssa halut ovat eri tahtisia. Torjuminen ei saa olla pelottavaa. Täytyy olla hyväksyttävää sanoa ”ei” tai ”myöhemmin”. Kummatkin ovat myös seksipositiivisia vastauksia.

Siirtyäksemme pois raiskauskulttuurista, tarvitsemme erinomaisten vuorovaikutus- ja tunnetaitojen sekä rakenteellisten muutosten, kuten suostumukseen perustuvan raiskauslainsäädännön lisäksi myös parempaa suostumuksen representaatiota viihteessä.

Tarvitsemme tarinoita, joissa esitetään pettynyt kosija, flirttailija tai muu romanttisten aikeiden omaava mies ottamassa torjunta vastaan kunnioittaen ja ilman, että elokuva tai sarja langettaisi rangaistuksen miehen torjuvalle naiselle. Tarvitsemme malleja siihen, miten oman pettymyksen tai särkyneen sydämen voi käsitellä ilman, että tekee torjujan olon turvattomaksi ilkeydellä tai uhkaavuudella. Tarvitsemme enemmän Xu Minjien kaltaisia miehiä sekä valkokankaalle että arkeemme.

Tämä blogiteksti on alunperin julkaistu Naisasialiitto Unionin sivuilla. Tekstin pohjalta syntyi esikoisteokseni Haluatko? Pieni kirja suostumuksesta luku 5: Torjutuksi tulemisen taito. Kuva: Sonja Siikanen

The post Tarvitsemme tarinoita, joissa on turvallista antaa pakit appeared first on Elina Nikulainen.