“I don’t want to minimize the impact and significance of what I’m describing as a backlash […] But I wonder if this backlash is a supernova. When some stars die, they don’t dwindle at first: they explode in size and release staggering amounts of light and energy” Rebecca Solnit, The Beginning Comes After the End: Notes on a World of Change, 2026, p.75
Alkuvuoden olen raastavan hitaasti työstänyt toisinkoistani. Kirjaa, joka kulkee vielä toistaiseksi nimellä Verkko ilman väkivaltaa. Sen ytimessä on vahva usko siihen, että kaikesta teknologiasta on mahdollista tehdä turvallista jokaiselle. Tähän olen uskonut aina. Ratkaisut ovat jo olemassa, ne tulee vain ottaa käyttöön.
Raastavan hitaan kirjoittamisen lisäksi alkuvuosi ei ole ollut kovinkaan positiivinen naisiin ja vähemmistöihin kohdistuvaa teknologiavälitteistä väkivaltaa ajatellen. Hirveitä asioita tulee juuri nyt pintaan kaikkialta ja esimerkiksi syväväärennösväkivallan (eli muun muassa tekoälyllä ilman suostumusta tehtyjen alastonkuvien) määrä tuntuu räjähtäneen käsiin.
Keväinen kasautui syksyisen päälle. Nimittäin viime syksynä jotain minussa repesi pitkän hiertymisen jälkeen. Jopa minun, pääosin sitkeän kuin mikä ja ikuisen toimijuuden puolesta rummuttajan, on ollut vaikeaa pitää kiinni uskosta siihen, että asioita voi oikeasti korjata. Livestriimattu ja kolmatta vuotta jatkuva kansanmurha syövytti joka päivä tehokkaasti toivoani ja… Se hapertui ja katosi. Toiminta alkoi tuntua merkityksettömältä, eikä sitä korjannut yhdenkään aktivistin “toiminta luo toivoa” -mantran toistelu, ei vaikka itsekin yritin manifestoida sitä todeksi jatkamalla aktivismia.
Kun usko ja toivo on koetuksella, mitä jää jäljelle? Rakkausko?
Toivottomuuden keskellä huhtikuussa törmäsin kuin tilauksesta Rebecca Solnitin uusimpaan kirjaan The Beginning Comes After the End: Notes on a World of Change (2026, Granta, ei suomennettu). Tässä Hiirenkorvilla -blogisarjassa, jonka ensimmäisessä osassa kirjoitin Helga Westin Puhu Nukke -kirjasta, nostan lukemistani teoksista heränneitä yksittäisiä oivalluksia tai syitä, miksi esittelyssä oleva kirja on minulla hiirenkorvilla.
Jo parin sivun lukemisen jälkeen kyyneleeni alkoivat vieriä. Kirjan alussa Solnit ystävineen seisoo San Franciscon lähistöllä kukkulalla, josta näkee silmänkantamattomiin valtamereen johtavaa laidunmaata, ja hengittää sisään historiallista hetkeä. Kahdensadan hehtaarin alue on luovutettu ikuisiksi ajoiksi takaisin sen oikeille vastuullisille hoitajille Gratonin heimolle. Solnit kuvaa kirjassaan Suomessa vähemmän tunnettua Land Back -liikettä, joka pyrkii palauttamaan Yhdysvaltojen alkuperäiskansoille heiltä aikoinaan anastetut alueet, ja sen merkittäviä onnistumisia viime vuosikymmeniltä. Vuonna 2024 Gratonia vastaavia luovutuksia tapahtui Yhdysvalloissa paljon.
Suurelle yleisölle Rebecca Solnit on tunnettu mansplaining (miesselittäminen) -termin synnystä, ja hän onkin erinomainen ilmiöiden sanoittaja. Minulle parasta hänen teksteissään on kuitenkin aina rakkaudellisen aktivismin historian tiivistys. Solnitin kirjat, tämäkin, ovat aina täynnä rakkautta. Rakkaus on tekoja. Solnit ei vain kirjoita, hän on myös itse tekemässä muutosta, jota kuvaa. Mielestäni rakkautta on juuri se, että vuosikymmeniä toimii johdonmukaisesti ja periksiantamatta niiden asioiden puolesta, joiden oikeudenmukaisuuteen uskoo.
Rakkaus on myös rehellisyyttä. Monet uskovat, että elämme nyt hirviöiden aikaa. Alunperin Antonio Gramscin noin vuonna 1930 fasismin noususta kirjoittamaa katkelmaa vanhan ja uuden ajan välissä olevasta hirviöiden ajasta lainataan nykyään paljon. Solnit ei kiellä hirviöiden olemassaoloa pitääkseen toivoa väkisin hengissä, vaan kääntyy rehellisesti ja rohkeasti niitä päin. Todellinen toivokaan ei koskaan rakennu sille, että silmät suljetaan julmuuksilta tai puetaan ylle ruusunpunaiset linssit suodattamaan miellyttävämpi todellisuus. The Beginning Comes After the End katsoo tätä hirvittävää hetkeä raivokkaine vastaiskuineen suoraan silmiin ja näkee niiden takana kuolinkorinan. Supernovan räjähdys on kammottava, mutta sekin seurauksineen häviää. Hirviöiden aika menee ohi. Alku seuraa loppua.
Miksi sitten Solnit toimii minulle vaikka toivoa toitottavat taisteluhuudot eivät?
Fantasiakirjailija Ursula Le Guin kuvaa elämää näin: “Jos pystyt näkemään asian kokonaisuudessaan, se näyttäytyy aina kauniina. Planeetat, elämät… Mutta läheltä katsottuna, maailma on pelkkää liejua ja kiveä. Päivittäinen elämä on rankkaa työtä, siihen väsyy ja sen kaavat kadottaa” (oma suomennokseni) ja tämä lainaus on usein auttanut minua keskittämään katseeni uudelleen.
Solnit tekee samaa. Hän kuvailee aktivismia ja muutoksen tekemistä pitkällä aikavälillä. Toisteisen arjen raapivat oksat näkyvät, mutteivät hallitse kokonaiskuvaa. Samaan aikaan kun hän on kirjassa tiukasti kiinni tämän nimenomaisen hetken haasteissa, hän tarkastelee toiminnan virtaa lintuperspektiivistä ajan ulkopuolella. Solnit punnitsee rehellisesti – kaikkinensa – kokonaisuutta. Oma väsähtämiseni saa uudet mittasuhteet.
The Beginning Comes After the End esittää todisteita hitaasti kasvavasta, osin hallinnollisten yksityiskohtien täyttämästä kehityskaaresta, jossa sitkeä yhdessä yrittäminen tuottaa tulosta samalla tavalla kuin vesi murtaa kiveä. Muutoksen selkärankana on ihmisten keskinäinen kytkös, yhteydet (Solnit käyttää sanoja interconnection ja nonseparation) maailmankaikkeuden osien välillä. Jo yksi ihminen on kokonainen ekosysteemi, joka koostuu lukemattomista yhdessä toimivista mikro-organismeista. Kaiken yhteyden tunnustava ja vähitellen kasautuva kehitys pääsee syvemmälle rakenteisiin kuin äkillinen vallankumous.
Solnitin lukeminen tuo minulle rauhaa. Hänen maalaamansa kuvat tuntuvat minusta täydellisiltä. Ei virheettömiltä vaan kokonaisilta. Muutos on rujoudessaankin kaunis ja tosi. Uskon siihen. Ehkä toivon tuntemiseen tarvitsen juuri asian näkemisen kokonaisuudessaan.
Mutta ehkä jaksamisen mahdollistaja ei sittenkään ole toivo tai edes usko, jotka katsovat toiminnan tulevaisuuteen ja siksi tarvitsevat usein kokonaisuutta tuekseen. Ehkä jaksamisen mahdollistaja on Solnitin kuvaileman yhteyden tunteminen tässä ja nyt. Avain siihen on rakkaus. Rakkaus, joka loistaa arkisen liejunkin keskellä.