“Se, mitä joskus on tapahtunut, voi tapahtua uudelleen. Saamelaiset muistavat, ja tuo kokemus lävistää ajan ja paikan ja siirtyy sukupolvelta toiselle”
Helga West: Puhu nukke (Otava, 2025)
Tämä vuosi on ollut hyvin kummallinen, täynnä pikakelauksella kulkevia päiviä ja kuukausia ja samaan aikaan viikkoja, jotka matelevat hitaammin kuin tietotyöläinen nousee etätöihin maanantaiaamuna. Aivoni tuntuvat noudattavan samaa sekoilua ajan kanssa. Ajatuksia olisi tavallaan paljon, mutta ne ovat hirvittävä sekamelska pintaraapaisusta kypsyttelyä vaativiin harppauksiin ja kaikkea siltä väliltä. Aika kulkee liian nopeasti ja hitaasti ja ajatukset ovat liian suuria tai pieniä, ikäänkuin en saisi niistä kiinni juuri oikealla hetkellä.
Yritän hidastaa ajatustaifuunia ja tarttua tahmanäpeilläni joihinkin kohtiin siellä pyörteessä. Tästä tahdosta syntyi ajatus perustaa Hiirenkorvilla -blogisarja lukemieni kirjojen herättämien ajatusten pysäyttämiseen ja jakoon. Niiden ajatusten, jotka ovat ehkä hieman syvällisempiä ja monisyisempiä kuin mihin somejulkaisut taipuvat, mutta toisaalta vasta keskeneräisiä, lisää kaivelua vaativia aihioita. Erityisesti yksinyrittäjälle ääneenajattelu tällä tavoin julkisesti on pelottavan lisäksi hedelmällistä (toivon).
Hiirenkorvilla-nimii viittaa erityisen kiinnostaviin kohtiin kirjassa tai johonkin, mihin olen pysähtynyt ja mitä olen halunnut ajatella lisää. Tarkoitus ei ole siis kirjoittaa kirja-arvioita vaan nostaa esille jokin näkökulma ja sen herättämää ajatustenvirtaa. Omistamiani kirjoja minulla on todellakin taipumus taitella hiirenkorville, mutta kirjaston kirjoja tietysti kohtelen kunnioituksella ja käytän post it -lappuja. Luen kirjat yleensä yksin, enkä tällä hetkellä ole yhdessäkään lukupiirissä. Ehkä Hiirenkorvilla voikin toimia kutsuna liittyä keskusteluun kaikille, jotka ovat kulloisenkin kirjan lukeneet tai ovat siitä tai sen aihepiiristä kiinnostuneet?
Luiden kotiinpaluun seremonia
Saamelaisaktivistin ja tutkijan Helga Westin teos Puhu nukke inspiroi tätä ensimmäistä osaa blogisarjasta. Erityisesti hiirenkorvilla kirjassa minulla oli luku Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa, joka käsittelee luiden palauttamista yhteisöilleen, saamelaisten pakkosulauttamista ja ylisukupolvista traumaa. West kietoo luvun elokuun alussa 2022 tapahtuneeseen saamelaisvainajien jäänteiden palautustilaisuuteen – luiden kotiinpaluun seremoniaan, kuten hän sitä välillä kutsuu – Máttajávrin (Mantojärven) rannalla sijaitsevalle Pyhän Ulriikan kirkon hautausmaalle.
“Esivanhempiemme luita on pidetty voitonmerkkeinä, osoituksena kaivajien omasta ylivertaisuudesta” kuvailee West lapselleen, joka pohtii hautojen kaivamisen logiikkaa ennen palautustilaisuutta. Tällainen oman egon pönkittäminen vihollisen tai muuten vain alempiarvoisempana pitämänsä olennon elottomilla jäännöksillä on nykyaikana sangen tuttua kuvottavasta trofeemetsästyksestä. Saamelaisten hautojen avaamista aikanaan perusteltiin pseudotieteellisin verukkein ja usein kirkon tuella.
Seremonian puheissa toistui lupaus siitä, ettei vastaava haudanryöstö koskaan enää toistu. Lupaukset olivat tilaisuuden yleisölle kuitenkin laiha lohtu, sillä kuten West toteaa: “Se, mitä joskus on tapahtunut, voi tapahtua uudelleen. Saamelaiset muistavat, ja tuo kokemus lävistää ajan ja paikan ja siirtyy sukupolvelta toiselle”. Luiden ylöskaivaminen ja varastaminen jättää jälkeensä pelon koko yhteisöön: edes kuolema ei takaa lopullista suojaa.
Vainajien häpäisyä tapahtuu tänäkin päivänä
Vähemmistöryhmiin kuuluneiden vainajien syrjintä ja heidän ruumiinsa häpäisy ei ole vain mennyttä aikaa. Tämä selvisi minulle kirkkaasti alkuvuonna 2024 evaluointimatkallani Sri Lankaan. Vaikka arvioitavana ollut hanke keskittyi naisten poliittisiin oikeuksiin, haastattelujen aikana moni musliminainen nosti esille kipuaan COVID-19 aikaisesta häpäisystä: Sri Lankassa pakkokrematoitiin tuolloin muslimitaustaisten koronaan kuolleiden ruumiita, vastoin monien uskonnollista vakaumusta. Esimerkiksi Human Rights Watch kutsui toimintaa perättömillä julkisen terveydenhuollon tekosyyllä verhoilluksi vähemmistön vainoksi.
Jo valmiiksi pohjaton suru moninkertaistuu, jos kuolleelle rakkaalle ei saa jättää asianmukaisia hyvästejä ja suruun kietoutuu pelko kuolemanjälkeisen elämän vaarantumisesta. Muualla maailmassa ihmiset saivat haudata kuolleet terveysturvallisesti omien uskomustensa mukaan. On selvää, että linjauksilla oli tarkoitus satuttaa jo syrjittyä vähemmistöä.
Kun viimeistelin tätä blogikirjoitusta tehtiin Suomessa muistopaikan häpäisy. Vilma ja Saara Salminen kertoivat somessa, miten 15-vuotiaana raiskatun ja murhatun Vendin muistopaikalle oli ilmestynyt häirintää tekstimuodossa, jossa kiitettiin tappamisesta ja ihannoitiin raiskaajamurhaajaa. Äärimmäiseen väkivaltaan kuolleen nuoren läheiset eivät saa edes rauhassa pysyvää muistopaikkaa. Eikä tämä ilmeisesti ollut ensimmäinen kerta, kun muistopaikkaa oli häpäisty selkeän tarkoituksellisesti. Vendin läheiset käsittelevät suunnatonta traumaa ja turvattomuutta, joka heidän elämäänsä on tullut. On puistattavaa, että joku haluaa tietoisesti lisätä tätä tuskaa.
Häpäisy on väkivaltaa
Oma osaamiseni on keskittynyt erityisesti lähisuhteissa tehtyyn että julkisissa rooleissa (poliitikko, journalisti, ihmisoikeusaktivisti) oleviin naisiin kohdistuvaan väkivaltaan. Töissäni olen käsitellyt monelta eri kantilta itsemääräämisoikeutta, mutta olen enemmän keskittynyt siinä eläviin yksilöihin ja rakenteisiin, en kuolleiden kohtelun vaikutuksiin yhteisöille. Westin kirja ja sen luku neljä avasi tämän kysymyksen tärkeyttä myös minulle.
Mikä saa olla koskematonta? Missä raja menee? Jotain hirvittävän raastavaa ja pelottavaa on ajatuksessa, että syrjintä ja väkivalta tai niiden uhka ei lopu edes kuolemaan. Syrjintä ja väkivalta nimittäin toimii aina myös varoituksena ja kontrollina muita yhteisön jäseniä kohtaan. Siksikin kuolemanjälkeisellä väkivallalla on merkitystä.
Ja sitä häpäiseminen on. Väkivaltaa. Häpäisy on väkivaltaa. Se ylittää rajoja ja satuttaa. Sen tarkoitus on satuttaa.
Vaikka yksilö ei enää tiedä tai välitä, mitä hänen luilleen tai muistopaikalleen tehdään, jäljelle jäänyt yhteisö tietää ja kokee rangaistuksen nahoissaan. Osa kivusta lienee kontrollin menettämisen pelkoa, kuoleman jälkeen ei voi tehdä itse enää mitään ruumiinsa suojelemiseksi. Rakkaille ja yhteisöille tunne on sama, edes kuollutta emme pysty suojelemaan. Mietin, että vaikka eloton ruumis ei ole sen enempää minä kuin vaikkapa syväväärennetty digiversio minusta, se silti toimii eräänlaisena representaationa minusta. Itselleni ajatuksena ennen kuolemaa ja muille sen jälkeen.
Hautojen kaivelussa kiteytyy ehkä myös päättymättömän vainon pelko: mikä on joskus haudattu, se voidaan aina kaivaa ylös kuten West totesi. Sovittelu- ja korvausyritykset tapahtuvat maan pinnalla ja tässä ajassa, mutta uhkaa ei voi täysin poistaa, kun se kerran on keksitty. Myös naisiin kohdistuvaan väkivaltaan pätee tämä sama logiikka: yhden raiskaamaa ja tappamaa voidaan aina yrittää häpäistä lisää muistopaikkaa ja -tilaisuuksia loukkaamalla. Väkivaltaa voidaan tehdä koska vaan tulevaisuudessa ja mahdollisesti uudestaan ja uudestaan. Turvattomuus on nyt pesiytynyt osaksi tarinaa.
Ruumiin itsemääräämisoikeus on ihmisoikeus
Oikeushammaslääkäri Helena Ranta puhuu usein työssään siitä, miten kuolleille kuuluvat ihmisoikeudet ja että läheisillä on oikeus tietää rakkaan hautapaikka ja kuolinsyy. Ajattelen, että ruumiin itsemääräämisoikeus, haudan lepo, missä tahansa muodossaan on kenties viimeinen ihmiselle kuuluva oikeus. Toisen maallisia jäämistöjä ei saa ryöstää tai turmella. Ihmisen muistopaikalle tulee osoittaa kunnioitusta ja läheisille antaa rauha surra. Tämä pätee sekä Suomessa, Saamenmaalla että kansanmurhan kohteena olevassa Palestiinassa, kaikkialla.
Esivanhempiemme varastettujen pääkallojen maa aiheutti minussa todellisen ajatustaifuunin. Voisin kirjoittaa tätä postausta sivuja ja taas sivuja kaikkiin ilmansuuntiin ja paljon jäi nyt hautumaan. Suosittelen lukemaan Westin koko kirjan. Minulle kirja ja erityisesti tämä luku avasi sitä vääryyksien mittakaavaa ja syvyyttä, jota saamelaisiin on Suomessa kohdistettu, ja sen aiheuttamaa tuhoa saamelaisyhteisöissä. Tekee todella kipeää ymmärtää kolonialistisen Suomen häpeällistä historiaa, mutta mitään ei voi korjata ennen kuin sen nimeää ja siitä kantaa vastuun.
Aion varmasti myös jatkossa pohtia lisää kuolleisiin kohdistuvaa häpäisyä osana väkivallan vastaista työtäni ja toipumisen tukemista. Tästä aiheesta on puhuttu todella vähän ja omatkin ajatukset ovat vielä ihan alussa.
Tämän kuitenkin tiedän jo nyt. Jokaiselle kuuluu elämä ilman väkivaltaa. Ja kuolema.